Hänen haavojensa hinnalla

Jokin aika sitten eräs henkilö sanoi minulle, että me elämme haavojemme kautta. Katselemme maailmaa kivuistamme ja sydämemme arvista käsin, ja nämä vammat suuntaavat kaikkea suhtautumistamme elämään. En ole koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi asiaa aivan tällä tavoin, mutta tämä lausahdus asetti monia asioita kohdalleen omassakin elämässäni. Ne kivut, joita olen kohdannut, ovat vaikuttaneet persoonaani muuttaen aivan kaikkea olemuksestani unelmiin ja tavoitteisiin asti.

Kirkkohistorian tenttikirjaa lukiessa törmäsin yllättäen samaan asiaan: eräs syy Lutherin peräänantamattomuuteen vaikeuksien keskellä oli luja varmuus siitä, että ihminen pelastuu yksin armosta. Jumala oli vakuuttanut tohtori Lutherin asian tärkeydestä kuljettamalla hänet pitkän kiirastulen läpi. Vuosikausien ajan Luther kamppaili kelvatakseen Jumalalle, kunnes lopulta sai ymmärtää armon merkityksen Roomalaiskirjeen äärellä. Luther siis todella tiesi, mistä puhui julistaessaan, että ihminen ei voi ansaita pelastusta omilla teoillaan.

Tällaiset oivallukset näyttävät myös Jumalan meidän elämäämme antamat kärsimykset uudessa valossa. Emme aina voi ymmärtää, miksi meidän on elettävä tuskassa, mutta saamme olla varmoja siitä, että se ei ole turhaa. Jumala voi ohjata meitä tahtonsa teille myös sydämemme haavojen kautta. Hänen sallimansa kivut voivat olla profeetta Hoosean mainitsemia rakkauden köysiä, joilla Herra vetää meitä luokseen, taikka kutsuu toimimaan ympärillämme olevien ihmisten parhaaksi. Ajatelkaa, mikä siunaus voi olla kätkettynä siihen vääryyteen, jota joskus olemme saaneet tai saamme parhaillaan kokea!

Kipujen keskellä saamme myös muistaa, että Jumala itse kärsii kanssamme. Hän ei suhtaudu välinpitämättömästi yhdenkään luomansa olennon tuskaan, ei sinun eikä minun. Jeesus eli täällä vaikeimman mahdollisen ihmiselämän, häntä piinattiin, niin että häntä ei enää olisi ihmiseksi tunnistanut. Jesaja sanoo: ”Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavojensa hinnalla me olemme paratut.” Me syntiset saamme tunnustaa avuttomuutemme, erehdyksemme ja rikkomuksemme, ja ottaa vastaan hänen anteeksiantamuksensa ja rakkautensa, maistaa ikuisuutta jo täällä ajassa. Ja kerran taivaassa saamme riemuita yhdessä hänen kanssaan iäisesti!

Silloin toteutuu tämä Johanneksen ilmestys: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa; ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."

Kun unesta tulee totta

Useammin kuin kerran olen itseni löytänyt
keskeltä ihanaa unta valtakunnastasi;
niin usein kun mulle ihanaa rakkauttasi raotat
tahtoisin sen kaiken nähdä jo kasvoiltasi.

Herra milloin mä Sinut nään,
milloin tavoitan määränpään?
Milloin saan mä tietää unelmani kestävän?

Kun unesta tulee totta,
kun minä suloiset silmäsi nään,
Sä joka kuivaat koko elämäni kyyneleet
siihen ikuisesti jäät.
Kun unesta tulee totta,
kun minä suloiset silmäsi nään,
Sä joka kuivaat koko elämäni kyyneleet
siihen ikuisesti jäät.

Keskellä mustan maan minä rauhasi tavoitan.
Huokaista vain ehdin kun sen mulle jo lahjoitat.

Ja sanassasi lupaat vielä paljon enemmän,
niin paljon, paljon enemmän kuin edes ymmärrän.

Herra milloin mä Sinut nään,
milloin tavoitan määränpään?
Milloin saan mä tietää unelmani kestävän?

Kun unesta tulee totta,
kun minä suloiset silmäsi nään,
Sä joka kuivaat koko elämäni kyyneleet
siihen ikuisesti jäät.
Kun unesta tulee totta,
kun minä suloiset silmäsi nään,
Sä joka kuivaat koko elämäni kyyneleet
siihen ikuisesti jäät.

Kun unesta tulee totta…

–säv. & san. Maija Lehtinen, sov. Dadshello – levyltä Kun unesta tulee totta


Raamatunkohdat: Hoosea 11:4, Jesaja 53:5 ja Ilmestyskirja 21:3-4.

***

Eräs kirjoituskurssin teksteistä, hartaus - 25.11.2005

Virran tulva ei vie sitä mukanaan

Heräsin kännykän piipitykseen, ja syöksyin saman tien koneelle. Usva oli jo irc:ssä, vaikka kello oli vasta yksi iltapäivällä. Vajosin virtuaaliin puolittain hermostuneesti, puolittain nautinnollisesti ison kahvimukin kanssa, ja mietteeni vaelsivat siihen päivään joku puoli vuotta sitten, kun olin tavannut Usvan ensi kertaa.

Se oli niitä päiviä. Irkkasin ja itkin, kirjoittelin itsemurharunoja ja kuuntelin metallia. Sinä päivänä kuitenkin #manalaan ilmestyi uusi tyyppi, jonka nikki oli poikkeava. Ajantajuni katosi, kun kuuntelin silmilläni sitä selitystä, sitä hehkua ja käsittämätöntä elämänriemua, joka pulppusi tuon persoonan sanoista – mitäänsanomaton Arial-fonttikin näytti kiehtovalta hänen lauseissaan, syvällisissä ajatuksissa ja lämmössä, jota jokainen ruudulle ilmestyvä viesti hymiöineen säteili. Jopa minä tunsin olevani jotakin silloin, kun juttelin Usvan kanssa.

Jos ennenkin olin viettänyt valtaosan vapaa-ajastani koneella, Usvan tapaamisen jälkeen minusta tuli todellinen Internet-addikti. Tai oikeammin Usva-addikti.

Kävimme pitkiä keskusteluja alkaen auringonkukan siemenistä ja tivoleista päättyen ajan olemukseen, ikuisuuden mahdollisuuteen. Join hänen oivalluksiaan ruudulta, janosin niitä lisää ja lisää; en voinut saada tarpeekseni hänen äänestään, jonka kuulin noissa sanoissa, hänen silmistään, jotka kuvittelin tuikkimaan pöydän toiselle puolen. Pian edessä oli järkytys: Usva oli uskovainen. Eikä mikä tahansa tapakristitty, vaan joku lahkolainen. Mutta sekään ei voinut estää minua kaipaamasta tuohon lämpöön, tuohon uuteen ulottuvuuteen, joka oli syntynyt välillemme. Lopulta Usva sitten paljasti asian, joka teki minut lähes sairaaksi.

Viisitoistavuotias. En kyennyt uskomaan sitä todeksi. En millään.

Pariin viikkoon en avannut tietokonetta. Usva onki puhelinnumeroni jotenkin selville, lähetteli tekstiviestejä, joita luin yhä uudestaan ja uudestaan, yrittipä hän soittaakin. Lopulta en kestänyt enää nukkumista ja välttelyä, vaan aloin teeskennellä, että olin ollut muka hirveän kiireinen, kouluhommia ja kaikkea ja… Silloin Usva töksäytti olevansa rakastunut minuun. En ollut osannut odottaa sitä ensinkään, enkä tiennyt enää kuinka olisin reagoinut. Äkkiä kaikki mahdollisuudet olivat edessäni avoimena kuin sadussa: minulle, joka olin elänyt yksinäisyyden helvettiä jo niin pitkään, aukeni näkymä paratiisiin, ja kuitenkin järki jokaisessa solussani huusi, ettei näin voinut olla. ”Sinua tullaan syyttämään lapseen sekaantumisesta!”

Keskustelimme tilanteesta – irc:ssä tietysti – kerran toisensa jälkeen päätymättä mihinkään lopputulokseen. Tunteeni vaihtelivat sanoinkuvaamattomasta autuudesta äärimmäiseen epäuskoon ja moraalikrapulaan. Usvan hunajaiset hellittelysanat ja virtuaalihalit ja -suukot tekivät minut kipeäksi onnesta. Painoin liian suuren ikäeron päättävästi tajuntani perimmäiseen soppeen.

Näin oli jatkunut jo viikkokausia. Tänään… tänään aioin kerätä rohkeuteni ja pyytää, että tapaisimme, viimeinkin. Me tapaisimme, lopultakin näkisimme toisemme kasvoista kasvoihin!

Pakenin paikalta juoksujalkaa Usvan lempeiden käsien paino harteillani, posken siloisuus poskellani, hänen karhean takkinsa tuntu ja tuuli ympärilläni. Sydämeni kutistui kokoon ja kyyneleet kuivuivat hiiltyneeksi käpertyvässä sisimmässäni. Kaipuuni oli löytänyt täyttymyksensä, jota se ei voinutkaan tavoittaa.

Usva, tuo hauras mies-poika jäi seisomaan jo haalistuvien vaahteranlehtien keskelle katseessaan kuolemaa. Miksi ei, hänen koko olemuksensa huusi. Miksi ei?

Kiiruhdin kävelysiltaa puolisokeana tekstiviestiä kirjoittaen. Miten voi selittää tunteitaan toiselle, kun ei ymmärrä niitä itsekään? Rakkaani, etkö sinä ymmärrä...? Jos sinä nyt menet, Usva oli nikotellut, me emme tapaa enää koskaan.

Joku törmäsi minuun pyörällä ja alkoi sadatella raivokkaasti. Katselin unenomaisen epätoivon vallassa, kuinka kännykkä irtosi kädestäni ja lensi kieppuen kohti tummaa vettä alkaen pudota, niin kuin elokuvien hidastetuissa kohtauksissa, hitaasti, hitaasti… Lopulta Nokian 3210 solahti aaltoihin kuin hopeinen kala, mutta minä en kyennyt sisäistämään sitä, mitä oli juuri tapahtunut. Suuni avautui hitaasti ja sulkeutui tuskin kuuluvaan ynähdykseen.

Jäin tuijottamaan sillalta veteen. En pystynyt liikahtamaankaan.

Me emme tavanneet enää uudestaan. Tein kaiken kuviteltavissa olevan löytääkseni hänet, mutta Usva oli kadonnut, aivan kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan.

***

Eräs kirjoituskurssin teksteistä - 25.11.2005

Ihmiskäsitys

Ihminen on lahja
Käärepaperia
tuhansin
kerroksin

Välistä pilkahtaa
sydän

***

Tämä hajatelma on vanha kuin taivas...

Jälkikirjoitus

Olen kaivannut tänä keväänä kylmiä faktoja. Olen haikaillut tarttumapintaa, joka takaisi mahdollisuuden ottaa kantaa siihen mitä ympärilläni tapahtuu. Jo kauan olen kulkenut tietä ikävöiden väliin siihen mitä ajassa ei voi olla. Ja kuitenkin, kaikessa raadollisuudessaan on tämä elämä myös rakas. On niin paljon arvoituksia, mysteereitä, opittavaa. Matkaa täyttymykseen.

Tahtoisin niin kaupunkiin siihen
Kun nukahtaa en muualla voi
Ja uisin yli valtameren suuren
Kun nukahtaa en muualla voi

Valtameren taa en voi uida koskaan
En lentääkään, vaikka tahtoisin
Oi jospa kohtaan sen merimiehen
Jonka laiva vie taivaan satamaan

Ja kerrottavan kaupungista kuulin
Marmoria mustaa on aarteenaan
Vaihtaisin kaiken, kullan hopeankin
Vain siihen kiveen rauhaan ihanaan

Olen sekaisin, silti selvempi harvoin
Kuin uljas kulkuri minä vaellan
Nyt väsyneenä aurinko laskee
Minut voimakkaammat vapauttakaa

–- Mustarastas, kappale Satama, levyltä Kiveen piirretty

***

Kulkurin mietteitä - nykyfilosofian luentopäiväkirja II - 8/8. 12.5.2005.

Valon ja varjon leikkiä

Heideggeria tulkiten Taminiaux näkee totuuden aletheiana, tapahtumisena: paljastumisena ja peittymisenä. Vasta Descartes'n jälkeen tämä aristoteelinen totuuskäsitys on joutunut väistymään totuutta adekvaatiosuhteena pitävän, teknisen Gestell-ajattelun tieltä. Sen vaarana on, että alamme elää matriisia, kalkyloinnin kaikkeutta, jossa uskomme kaiken olevan mitattavissa numeroilla – ja, juuri tämän meidän yhteiskuntamme ollessa kyseessä, rahalla. Näiden kahden ei kuitenkaan tarvitsisi olla toisensa poissulkevia. Siksi Taminiaux peräänkuuluttaa Ereignista, tätä totuuteen ”ta-pahtumisena” perustuvaa ajattelutapaa. Totuus tapahtuu taideteoksessa – jotakin tällaista kohti hapuilin etsiessäni turhaan taiteen määritelmää tai luonnehdintaa.

Taminiaux piirtää ajatuksensa valokuvaan: siinä tumma hahmo näkyy negatiivissa vaaleana. Tämän vuoksi negatiivin läpi voi nähdä; Gestell on reunus, joka sallii meidän nähdä omaan arvoituksellisuuteemme, tapahtumiseen. Paavali (II Kor. 7,10,13) hahmottaa kuvaa kristitystä ja hänen suhteestaan Jeesukseen hiukan samaan tapaan: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. - - - Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. - - - Meillä on sama uskon Henki, josta on kirjoitettu: 'Minä uskon, ja siksi puhun.'”

Ihmisinä olemme Jumalan kuvia, syntiturmeluksen tähden kuitenkin vääntyneitä, kuin negatiiveja; ilman hänen sanansa valoa olemme täysin eksyksissä. Jumalan armosta kristitty saa olla Gestell, jonka minuuden lacanilaisista halkeamista ja haavoista Kristuksen valo loistaa, hoitaa ja parantaa niin häntä itseään kuin hänen lähellään oleviakin. Kristityn keho on Pyhän Hengen temppeli, osa elävien kivien muodostamaa rakennusta (I Kor. 6:19, I Piet. 2:5). Ideaalitapauksessa seurakunnassa toteutuu Lacanin ajatus psykoanalyysista vapauttavana, totuuden hetki, jossa minä puhuu itsestään toiselle ilman muureja, pyyteitä tai pelkoja. Ihminen saa tulla sellaisena kuin on, unohtaa tietoisuuden itsestään ja löytää itsensä toisissa. Sydämen tila heijastuu heissä ja kauheuden kohtaamisen lisäksi saamme ihastella ihmisen arvoitusta, joka tapahtuu sydämen peilissä.

Paavali huokaa (I Kor. 13:12): ”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.” Hän jatkaa vielä (II Kor. 3:17-18): ”Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.”

Arjen hypähtelevissä tuokioissa uskon todellisuus tapahtuu, paljastuu ja peittyy. Läsnä on kaiken aikaa kiusaus takertua laskemaan konkreettia, joka ei silti itsessään ole pahaa taikka tuomittavaa. Olemme kovin alttiita vetoamaan järkisyihin, jotka sotivat rakkauden logiikkaa vastaan. Kuitenkin kaikki mitä olemme saaneet on armosta, niin että koko persoonamme kipuineen ja lahjoineen, jopa se mitä luulemme omiksi saavutuksiksemme, on lopulta Jumalan antamaa (I Kor. 15:10).

Kaikissa meissä on
syvyys ja pinta,
aitous ja kuori,
joiden suuruus
näkyy meille uskotun
rakkauden mukaisesti.

–- Virpi Kirves, runokokoelmasta Ex Nihilo

***

Kulkurin mietteitä - nykyfilosofian luentopäiväkirja II - 7/8. 31.3. & 12.5.2005.

Kauhistavaa kauneutta

Kuten ranskalaisesta filosofiasta yleensäkin, myös Deleuzelta puuttuu argumentatiivinen näkökulma. Sen sijaan Deleuzen käsitys filosofiasta käsitteiden luomisena ja käyttöönottona on sangen relativistinen. Aivan kuin kyseessä olisi luominen ex nihilo, tyhjästä. Käsitteet ovat kuin tiiliä, joilla voi rakentaa ja hajottaa. Deleuzelle myös tuhoaminen voi olla luovaa. Siis entisen, käyttökelvottomaksi käyneen purkaminen ja uuden, toimivan tuominen sijaan? Vai millainen tahansa tuhoaminen?

Kuulen kaukaisia kaikuja Kiasman kissanrääkkäysnäyttelystä. Millaista polemiikkia siitä syntyikään! Mutta onko kissan pahoinpiteleminen ja sen dokumentointi taidetta? Jos taide on ennen kaikkea itseilmaisua, niin vastaus on myönteinen. Sanana taide viittaisi kuitenkin myös taitamiseen, taitavuuteen. Ovatko siis lasten tekeleet taidetta ensinkään? Tässä kohden intuitio sanoisi, että ovat, vaikka taitoa ei vielä olisi kovin karttunut. Ehkä taiteessa on kysymys näkemisestä: siitä, että joku löytää uuden näkökulman, vision, unelman, jonka tahtoo kuvittaa, sanoittaa, liikkua toisille todeksi... Intentio olisi siis ratkaiseva. Entä tuleeko taideteoksen olla kaunis? Ei välttämättä, sillä sen on tarkoitus koskettaa. Ja näin kissan väkivaltainen kuolema on edelleen taidetta, vaikka intuitioni kirkuu vastalauseita.

Modernin tragedian luennolla samaa keskustelua käytiin Gibsonin kiistellyn The Passion of the Christ -elokuvan suhteen. Olen nähnyt sen itse kahteen kertaan, ja tulen varmaan katsomaan vielä uudelleenkin. Vaikka elokuva on väkivaltainen, se on paljon muutakin; todella huolella tehty, visuaalisesti upea, lähes itkettävän kaunis monien kuvien ja värien osalta, rikas kuvaus Jeesuksen persoonasta sekä hänen suhteesta elämään ja lähimpiin ihmisiin. Turruksiin asti kuunnellun englannin jälkeen aramea ja latina hivelevät korvaa ja osaltaan ovat viemässä katsojaa tapahtumien ytimeen, vaikka muukin siihen riittäisi.

Tällaisin ajatuksin olen jokseenkin suivaantuneena kuunnellut elokuvan jatkuvaa kritisointia, etenkin silloin kun kritiikkiä annetaan edes näkemättä elokuvaa. Yleensä tartutaan juuri elokuvan väkivaltaisuuteen unohtaen käytännöllisesti katsoen kaiken sen, mitä näemme mediasta päivittäin: määrättömästi niin henkistä, fyysistä kuin sosiaalistakin väkivaltaa. Myös muissa elokuvissa esitetty väkivalta sivuutetaan täysin. Tässä kontekstissa väitänkin, että Passionin väkivalta on aivan nykyistä keskivertoa muutamia erityispiirteitä lukuun ottamatta. Siitä huolimatta jopa parjatun ruoskimiskohtauksen aikana Gibson suo katsojalle hengähdystaukoja Jeesuksen ja hänen läheistensä muistojen muodossa.

Jeesus toki pahoinpidellään järkyttävän huonoon kuntoon. Gibson romuttaa länsimaisen kiiltokuva-Jeesuksen lopullisesti, perusteluna selkeästi Jesajan kirjan kohta (52:14), jossa sanotaan: ”Ja kuitenkin monet järkyttyivät hänet nähdessään – tuskin häntä enää ihmiseksi tunsi, niin kammottavasti hänet oli runneltu.” Tässä, kuten läpi koko elokuvan, Gibson on hyvin uskollinen Raamatulle, jota voidaan pitää hyvin luotettavana historiallisena lähteenä. Gibsonin kertoman mukaan hänen motiivinsa elokuvan tekemiseen oli se, että hän itse sai rauhan Kristuksen haavoissa. Hän tahtoi siksi luoda taideteoksen, jossa keskityttäisiin näihin haavoihin.

Tämä tavoite kietoo tarinaan välttämättä väkivallan, mutta myös sen syyn, jonka tietäminen on välttämätöntä elokuvan sanoman ymmärtämiseksi. Ilman tällaista väkivaltaa, ilman itsekkyyttämme ja syntiämme Jeesuksen uhria ei olisi tarvittu. Sen tähden juuri tämä kauheus, joka vyöryy katsojaan valkokankaalta kuin suunnattomat aallot, korostaa myös Jumalan käsittämättömän suurta rakkautta: me olisimme ansainneet vihaamisillamme, hylkäämisillämme tuon rangaistuksen, jonka kärsii Jumala itse. Hän suostui tulemaan ihmiseksi Jeesuksessa ja elämään vaikeimman mahdollisen ihmiselämän tullen lopulta Jumalankin hylkäämäksi.

Jeesuksen runneltu ruumis huutaa ristiltä elämän epäoikeudenmukaisuutta. Hänen kärsimyksen sijasta jopa kriitikot ovat keskittyneet elokuvan analysoinnissa vain omaan kärsimykseensä – he raukathan joutuivat sen työn puolesta katsomaan! Todellakin: emme kykene katsomaan totuutta itsestämme silmästä silmään. Emme kestä tarinaa, jossa kaikkivoipa sankari ei saavukaan tuomaan oikeutta väkivallan avulla. On loukkaavaa, että kukaan ei pysäytä tuota kuvien väkevää virtaa, joka todistaa minunkin syyllisyyteni: jokaisessa meissä on tuollaisen väkivallan siemen. Juuri me viihdytämme itseämme heikoimpien lenkkien ja surkeiden kuskien selkänahasta revityllä tosi-tv-sirkuksella. Kautta aikain hallitsijat ovat tienneet, mitä kansa kaipaa, tuo tyhmä massa. Vain leipää ja sirkushuveja, niin kaikki on hyvin! Ja kuitenkin sydämemme kaipaa...

"Pane minut sinetiksi sydämellesi, sinetiksi käsivarrellesi.
Sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus,
sen hehku on Herran hehku, on Herran liekki.
Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa, eivät virrat sitä tulvaansa upottaa.
Jos joku tarjoaisi kaikki talonsa tavarat rakkauden hinnaksi,
häntä vain halveksuttaisiin."
–- Korkea veisu, 8:6-7

Sittemmin olen kyseenalaistanut omia ajatuksiani Passionista. Jo mennessäni katsomaan elokuvaa ensi kertaa minulla oli vahvat myönteiset ennakkoasenteet, toisaalta koska arvostamani ihmiset olivat suositelleet sitä minulle, toisaalta koska niin monet sekulaarit kriitikot olivat sitä haukkuneet. Ehkäpä vieläkin katson sitä rakkauden silmälasien läpi? Periaatteessa minulla pitäisi olla silti hyvät lähtökohdat sen väkivaltaisuuden arviointiin, koska aluksi äitini rautaisen otteen ja myöhemmin oman järkeni avulla olen koettanut varjella herkkyyttäni. Mieheeni tutustumisen myötä olen kylläkin tehnyt tuttavuutta myös monien ”toimintaelokuvien” kanssa ja huomannut jonkin verran turtuneeni. Lopulta en siis osaa sanoa, onko asia niin vai näin. Ehkä pitäisi katsoa Passion vielä kertaalleen, sillä silmällä.

Näiden mietteiden myötä olen pohtinut väkivallan esittämistä taiteessa enemmänkin. Jos tarkastellaan taiteen yhteiskunnallista funktiota, se ei voi siloitella sitä mitä on tapahtunut historiassa tai tapahtuu parhaillaan. Toisaalta sama asia voidaan esittää monella tavalla, viesti välittää eri tavoilla. Mihin asti väkivallan näyttäminen, erityisesti näyttäminen, on rakentavaa? Toisin kuin esimerkiksi lukiessa, näköaisti on kuin oikotie sieluun, ja kerran nähty sekunnin sadasosa saattaa säilyä mielessä hautaan saakka. Defenssimekanismit eivät ehdi hätiin. Tätä on käytetty hyväksi esimerkiksi USA:n armeijassa pyrittäessä alentamaan ihmisen luontaista kynnystä ampua toista ihmistä: nykyistä huippugrafiikka hyödyntävät toiminnalliset pelit ovat tehneet tehtävänsä tehokkaasti.

Oleelliseksi jälleen kerran näyttää kohoavan taiteen määrittelyn ja yleensäkin määritelmien sijaan eettinen ulottuvuus. Hapuileva ymmärryksemme siitä, mikä on hyvää, mikä huonoa, suuntaa tiilenkäyttömme. Myös filosofeina.

"Kuka teistä on viisas ja ymmärtäväinen? Esittäköön hän osoitukseksi hyvästä vaelluksesta tekonsa, sävyisästi, niin kuin viisas tekee. Mutta jos teidän sydäntänne hallitsee katkera kateus ja riidanhalu, älkää vastoin totuutta kerskuko kuvitellulla viisaudellanne. Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, ihmisistä tulevaa, pahojen henkien viisautta. Sillä siellä, missä kateus ja riidanhalu vallitsevat, on myös hillittömyyttä ja kaikenlaista pahaa.

Mutta ylhäältä tuleva viisaus on puhdasta ja pyhää, ja niin se myös rakentaa rauhaa, se on lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä. Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat."
–- Jaakobin kirje, 3:13-18

***

Kulkurin mietteitä - nykyfilosofian luentopäiväkirja II - 6/8. 21.4.2005.

Unohtumattomia

Louis Althusserin strukturalistinen ajatus kasvottomista ideologioista pelaamassa kohtalon shakkia itsensä subjekteiksi kuvittelevilla ihmisolennoilla muistuttaa teoriaa itsekkäistä geeneistä, jotka uusintavat itseään samaisten ihmispolojen välityksellä. Kuitenkin persoonallisuuden kokeminen ja etsiminen, projisoiminen lähes kaikkialle näyttää olevan ihmisluontoon piintynyt piirre. Tämän voi itse asiassa havaita juuri edellä mainituista teorioista: ihmisten toimesta inhimillistetään abstraktit ja fysiologiset entiteetit, tehdään niistä itsenäisiä aktoreita, jopa lähes omnipotentteja sellaisia – ainakin ihmiseen verrattuna. Mikä vieläkin kiintoisampaa, nämä kyseiset entiteetit näyttävät pystyvän luomaan ihmiselle illuusion siitä, että juuri hän on subjekti, eivätkä ne – vai pitäisikö sanoa he?

Nämä kaksi silmien eteen piirtyvää kehää kuvaavat erästä ihmiselämän paradokseista: yhtä aikaa tahdomme uskoa kykenevämme vaikuttamaan elämäämme ja jättäytyä jonkin suuremman käsiin. Itse raukeamattomana tällainen usko ratkaisee kuitenkin ristiriidan, jonka kohtaamme päivittäin; elämämme kulku on loputtomien neuvottelujen, alistumisten, voittojen ja kompromissien tulosta. Joidenkin elo näyttää soljuvan rauhaisia virtoja kohti selkeää päämäärää, toisten on yhtä myrskyä ja taistelua vailla toivoa sataman olemassaolosta tai sen saavuttamisesta.

Ehkä juuri tämä tekee ihmisistä niin alttiita ideologioille. Tarjoavathan ne mahdollisuuden sekä osallistua johonkin itseä suurempaan että mahdollisuuden oman subjektiuden vahvistamiseen. Althusserin sanoin ideologia kutsuu yksilöt subjekteiksi. Jumalasta sanotaan, että hän kutsuu olemattomat olemaan (Room. 4:17). Päinvastoin kuin Althusserilla, tämä tarkoittaa todellista subjektiutta. Jumalalle sellainenkin, joka meidän yhteiskunnassamme on syrjäytynyt, vammainen, syntymään kelvoton taikka vain tapettavaksi kelpuutettu, on arvokas ja rakas itsenään. ”Kuulkaa vähäisimmät maan, teitä rikkain tahtoo pitää aarteenaan. Kuulkaa unohdetut maan, teistä yhtäkään hän ei voi unohtaa.” – Juha Tapio

Ollessaan, eläessään ja liikkuessaan ideologiassa ihminen voi unohtaa itsensä, imeytyä flow-kokemuksen virtaan. Tällainen hurmio voi johtaa hirmuisiin tekoihin, joita historiamme tuntee useita. Myös uskonnot ovat synnyttäneet väkivaltaa, mikä muistetaan etenkin kristinuskon osalta mainita tenttikirjoissa aina kun mahdollista. Raamatun Jumalan edessä rikosten perusteluksi ei riitä ideologiaan vetoaminen eikä edes kokemus Pyhän Hengen kehotuksesta, vaan ihminen on vastuussa teoistaan aina katkeraan loppuun saakka. Tilinteon hetkellä tuomiolla on tuskin ideologioita, itsekkäistä geeneistä puhumattakaan.

Kulkurin mietteitä - nykyfilosofian luentopäiväkirja II - 5/8. 7.4.2005.

Lipeämisiä

Ympärilläni velloo omaksumattomissa oleva tietomäärä, jossa vilisee käsitteitä: tietoisuus, representointi, kvaliat, zombit, introspektio, interpretationismi, supervenienssi, dispositionalismi, läpinäkyvyys…

Useiden yritysten jälkeen saan luisuvan otteen jostakin: internalismi… eksternalismi. Kourissani kiemurtelee kaksi teoriaa representaatioiden luonteesta. Ensimmäisen mukaan representaation ulkoinen kohde ei kuulu itse representaatioon, jälkimmäinen väittää päinvastaista. Kuten arvata saattaa, kummassakin näkökannassa on ongelmia.

Introspektio paljastaa tietoisuuden läpinäkyväksi; kokemuksen ominaisuudet eivät itse asiassa ole kokemuksen, vaan maailman objektien ominaisuuksia. Tietoisuus ei siis sijaitse päässä, vaan hajaantuneena ympärillemme…? Tämä muistuttaa etäisesti Lacanin ajatusta minästä kokoelmana efektejä. Myös Vygotskyn teoria lähikehityksen vyöhykkeestä pitää sisällään jotakin samantapaista. Vygotsky ymmärtää oppimisen tapahtuvan nimenomaan sosiaalisessa kontekstissa, jossa jo asian hallitsevat yksilöt muodostavat toiminnallaan oppijalle tukirakenteita; näiden varassa ihminen yltää enempään kuin yksinään. Vygotsky uskookin, että lapset tekevät tätä tiedostamatta leikkiessään. Lähikehityksen vyöhykkeeltä tiedot ja taidot siirtyvät vähitellen yksilön omistukseen, osaksi hänen taito- ja tietorepertuaariaan.

Myös älykkyyden käsitteellistämisessä on siirrytty yhteisökeskeisempiin teorioihin. Puhutaan hajautetusta kognitiosta ja älykkyyden tilannesidonnaisuudesta. Esimerkiksi lähikaupassa käydessä myymälän fyysinen ympäristö toimii kauppalistana yhdessä kodin jääkaapin representaation kanssa: ”Tuossa on leipää, joo, sitä on kotona, mutta voita tarvitaan lisää…” Edes tieteilijät eivät voi röyhistää rintaansa ja kerskua yksilöllisellä älyllään. Heidän toimintaansa mahdollistavat yhteisö ja välineistö, joita ilman työ köyhtyisi tai muuttuisi mahdottomaksi. Menestyksekkäimmiksi akateemikoiksi ovat osoittautuneet ne, jotka osaavat toimia vuorovaikutuksessa niin, että työnjaossa kukin saa ne tehtävät, joissa hänellä näyttää olevan erityislahjoja. Näin ollen kyseessä on yhteisön saavutus, ei yksilön.

Vaikka intuitiivisesti näihin ajatuksiin voi yhtyä, eksternalismin ongelmiin kuuluu muun muassa, ettei se kykene selittämään esimerkiksi hallusinaation ja aidon kokemuksen identtisyyttä. Hallusinaatiostahan eksternalistisen ajattelun mukaan puuttuu itse asiassa sisältö täysin. Internalismille kyseinen tehtävä on helpompi, sillä totuusarvoa ei tarvita samalla tavoin – henkilön käytös ei riipu representaation totuudellisuudesta, vaan siitä mitä hän uskoo todeksi. Toisaalta tämä on juuri internalismin ongelma; kuinka tällaisessa tilanteessa ylipäätään voidaan puhua sisällöstä? On mahdollista olettaa jonkinlainen heikko totuusarvo, representaatioiden keskinäinen koherenssi. Jos kuitenkin ajatellaan, että yksittäistä representaatiota tulisi systemaattisesti verrata jokaiseen muuhun, ajatustyö muotoutuisi loputtomaksi. Toinen vaihtoehto olisi valita joitakin representaatioista eräänlaisiksi kiinnekohdiksi, mutta millä perusteella tämän valinnan voisi tehdä?

Otteeni herpaantuu, ja kaksi teoriaa katoaa käsitemereen. Värjöttelen luodollani kaivaten valkoista laivaa, josta olen kuullut laulettavan. Aivoissani kihisee sähkökemiallisten reaktioiden voimasta: kuinka mystisen tietoisuuden voisi kieltää? Mistä se on tullut? Minne se menee? Mikä on tuulen tie…

Eikö tämä tietoisuus ole juuri se, joka näkee maailman. Tietoisuus kietoutuneena fyysiseen kuin läpi asti kastunut vaate, kaksi eroavaa erottamattomina. Yhteen kutoutuneena lämpöä, tanssia ja kehollisuutta; usvaa, hengitystä, elämän seittiä. Ei ole tällaista tietoisuutta kuin ihmisen, paitsi hengen ja elämän antajalla. Kokonaisvaltainen oleminen toteutuu verkostossa kahtena ja kuitenkin yhtenä, ihmisen mysteerinä, josta ei voi laboratoriokokeiden menetelmin eristää tietoisuutta erilliseksi entiteetiksi.

Mikä mahdollistaa kohtaamisen, kahden seitin yhteen kasvamisen? Mistä tulevat kuilut ja karikot, haaksirikot? Miten voi nähdä kuin toinen, tai edes luulla näkevänsä hänen tavallaan? Onhan tietoisuus sokeakin; ei näe itseään toisen silmin, kolmannen silmin, omin silmin. Henki tuntee itsensä, toisensa, vaikka asuinsija ei (I Kor. 2:11-16). Minuuden silmät, sielun peili.

Kohotan katseeni toivorikkaana aaltojen yli: kerran, kerran tavoitan valkoisen purjeen.

Rakkaus on näkevä.
–- Helena Anhava

***

Kulkurin mietteitä - nykyfilosofian luentopäiväkirja II - 4/8. 10. & 17.3.2005.

Mustaa valkoista mediaa

Kielioppi, kielipelit ja pelianalogia kiteyttävät Wittgensteinin myöhäisemmän filosofian keskeiset ajatukset. Kielen käyttöä kuvaa pelitilanne, jossa pelaajat noudattavat sääntöjä, minkä perusteella he pystyvät mielekkäästi toimimaan yhdessä. Ymmärrys jää perheyhtäläisyyden varaan, mutta riittää elämään. Kielioppi määrää niin syntaksin, semantiikan kuin pragmatiikankin: millainen kielenkäyttö kussakin tilanteessa mahdollistaa tavoitteellisen toiminnan.

Myös median toimintaa voi hahmottaa oikein pelien pelinä. Ajatellaanpa vaikka Terri Schiavoa, joka pääsi hengestään aviomiehen, oikeuskoneiston ja sairaalahenkilökunnan suosiollisella avustuksella. Kun keuhkosin tapauksesta tutulleni lounaalla, hän totesi vain, ettei ota kantaa puoleen eikä toiseen, kun ei itse tunne tapausta, ja lääkärinlausunnotkin ovat keskenään niin ristiriitaisia. Medialla oli siis pelattu kunniakkaasti.

Kenties tällaista epäluottamusta median totuudellisuutta kohtaan voisi pitää kaukonäköisenä. Postmodernin ihmisen on kuitenkin lähes mahdotonta irtisanoutua mediapelistä, ellei sitten tee robinsoneja tai vetäydy alkuperäiskansojen pariin. Mediatutkija Johanna Sumiala-Seppäsen sanoin media on pyhä, yhteisömme ydin; sosiaalinen todellisuutemme on mediavälitteistä (Luento Median mahti 2.4.2005 Jyväskylässä). Arkipäivän juorut eivät koske enää naapureitamme, joita emme tunne, vaan julkkiksia, joiden edesottamuksia seurataan kuin saippuasarjaa. Niinpä myös näennäinen mediapelistä irtisanoutuminen voi olla vain kriittisyyteen verhottua vastuun pakoilua. Unohtamatta, että on myös tilanteita, jolloin on todella syytä todeta, ettei tiedä asiasta riittävästi.

Myös tutkiva journalismi, joka valottaa milloin kenenkin seksiseikkailuja, saisi kysymysmerkeillä spekuloinnin sijaan keskittyä aiheisiin, joiden todenmukaisuutta voitaisiin edes jotenkin arvioida. Kolumnissaan Sanansaattaja-lehdessä Sumiala-Seppänen (12.5.2005) suomii juorujournalismin vastuutonta vallankäyttöä terävästi. Sanat eivät ole viattomia. Kielipelien säännöt ovat muotoutuneet yhä sallivammiksi sananvapauden varjolla. Ihmisen persoonan mustaaminen on vaivatonta, kysymysmerkeillä varustettuja vihjailuja vastaan puolustautuminen lähes mahdoton tehtävä. Lähditpä peliin mukaan tai et, epäilyksen varjo ei väisty yltäsi kerran siihen langettuaan. Pelivertaus implisiittisesti vakuuttaa, että kaikki on vain leikkiä. Mutta kuten mainos julistaa: ”Elämä kallis - - -.”

***

Kulkurin mietteitä - nykyfilosofian luentopäiväkirja II - 3/8. 24.2.2005.

Arkipäivän totuuksia

Fregen filosofian yhteydessä esiin nousi kysymys merkityksen alkuperästä: jos se ei synny korrespondessista viittaussuhteesta, mistä se sitten syntyy? Entä kuinka meillä voi olla mielekkäitä, jäsentyneitä kokemuksia? McDowellin semantiikkaa selvennettäessä taas olin kuulevinani, että hänen mukaansa teoria merkityksestä on teoria totuudesta. Kun Frege voidaan leimata naiviksi, kunnianhimoinen tavoite McDowellilla tosiaan.

Pitäisin jo merkityksien perimmäisen luonteen tavoittamista vaikeana, saati sitten totuuden. Meidän kaikkienhan tulee muistaa, että yhtä ainoaa totuutta tai todellisuutta ei ole olemassakaan. On vain saavuttamaton jokin, jota paremman puutteessa nimitämme maailmaksi, ja kullakin meistä erilaisia sommitelmia siitä, mitä tämä ”maailma” pitää sisällään. On sinun, minun ja meidän totuudet. Kuin uusioperhe sulassa sovussa! ”Luovutko todellisuudesta? Luovutko kaikista sen teoista? Luovutko kaikista sen petoksista?” Pyhän relativismin nimeen, tämä on varmasti totta.

Eräässä kvalitatiivista tutkimusta valottavassa kirjassa tehtiin nykyisin hyvin yleiseksi käynyt jaottelu. Todellisuus versus sosiaalinen todellisuus – mikä ihmeen todellisuus, totuudenkaltaisuus? Jos on olemassa jotakin, mikä on totta olosuhteista riippumatta, se on silloin todellista, totta. Jos taas ei, se ei ole todellisuutta ensinkään. En kiistä, etteikö meillä voisi olla erilaisia kokemuksia, ajatuksia ja käsityksiä todellisuudesta. Se on kuitenkin eri asia, kuin että olisi useita rinnakkaisia todellisuuksia, monia enemmän kuin mahdollisia maailmoja suhteellisessa harmoniassa. Muutoin olisi periaatteessa mahdollista, että näissä rinnakkaistodellisuuksissa olisi toisensa kumoavia elementtejä. Kuten, että minun todellisuudessani nousin tänä aamuna sängystä ylös, sinun todellisuudessasi en tehnyt niin. Karkea esimerkki, mutta kuitenkin kuvaava.

Kai kaikkein surkuhupaisinta tässä kielipelissä on se, että me kaikki elämme kuin tällainen pannaan julistettu absoluuttinen totuus ja todellisuus todella olisivat olemassa. Pasi Pohjolan sanoin: ”Arkipäivä vaatii yleisen totuuden praktisena ehtona.” Ja lukuisista vaihtoehdoista tietysti juuri ”minun totuuteni” on se oikea! Ehkä tähän suhteellisuuteen on päädytty siksi, että liian monet ovat väsyneet kiistelemään totuudesta, rämpimään tulkintojen loputtomassa hetteikössä, heittäen toivonsa varman jalansijan löytymisestä.

En väitä, että todellisuuden voisi pyydystää kuin perhosen. En luule, että totuutta on kaupan lähimmässä supermarketissa. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että on olemassa jotakin todellista, joka ei muutu, muuttuivatpa sosiaaliset tai kielelliset konventiomme miten paljon tahansa. En yritä silti uskotella, että sanoilla ei olisi valtaa. Päinvastoin! Niiden valta perustuu siihen, että uskomme niiden olevan totta. Jos tätä taianomaista tavoittamatonta ei olisi, minkä varaan rakentaisimme elämämme, mistä syntyisivät kokemuksemme? Entäpä sosiaalinen todellisuus: jos se ei olisi yhtä todellista kuin muukin todellisuus, mitä väliä sanomisillamme olisi, mitä merkitystä sillä, minkä kuvan annamme itsestämme tai toisista? Jos sanojen todellisuus olisi vain sosiaalista, sen voisi pyyhkäistä pois välittämättä siitä, mitä puhutaan. En koeta huijata ketään kuvittelemaan, että todellisuuden tulkitseminen olisi vaivatonta, yksinkertaista puuhaa taikka että jokaisessa tilanteeseen olisi mahdollista löytää juuri se ainut oikea tulkinta. Sen sijaan väitän, että on olemassa oikeita ja vääriä tulkintoja. Ja tilanteita, joissa tulkinnan totuudellisuus on elintärkeää.

Eikö lähempänä totuutta olisi vaikka etsiäkin sitä koko elämänsä kuin väittää sen olevan mitä tahansa, mitä kenen tahansa mieleen tulee sanoiksi pukea? Kaduilla ja aitovierillä julistettu epävarmuuden sietäminen on vaikeaa, totuuden etsiminen joskus pelottavaa. Kävimme mieheni kanssa katsomassa teemaa käsittelevän dialektisen näytelmän. Lopussa etsijä uskaltautui jo vastaamaan joihinkin kysymyksiinsä, ettei tiedä miten asiat ovat. Hän totesi myös, että vaikka totuus saattaa olla saavuttamaton, tärkeintä on löytää se itse – tai olla löytämättä. Näytöksen jälkeen keskustelimme aiheesta, ja mieheni sanoi, että vaikka me emme kykenisi löytämään totuutta, on mahdollista että totuus voi löytää meidät.

- - -
Tunnetko käden sokean lailla
Kuin täysin kuuro, sanaan tartutko
Onnellinen on se, joka uskoo
Toivonsa laittaa aamuun nousevaan

Rakkauden tähden, ehdoitta lähden
Kaikkien nähden matkaan Mestarin
Kuiskauksen kuulen, huulilta tuulen
Toivon ja luulen, aroin askelin

–- Kari Haapala

***

Kulkurin mietteitä - nykyfilosofian luentopäiväkirja II - 2/8. 17.2. & 3.3.2005.

Kulkurin metteitä - johdanto

Saarnaajan sanat, Daavidin pojan, joka oli kuninkaana Jerusalemissa.

Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!

Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstänsä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla? Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy iäti. Ja aurinko nousee, ja aurinko laskee ja kiiruhtaa sijallensa, josta se jälleen nousee. Tuuli menee etelään ja kiertää pohjoiseen, kiertää yhä kiertämistään, ja samalle kierrollensa tuuli palajaa.

Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei siitänsä täyty; samaan paikkaan johon joet ovat laskeneet, ne aina edelleen laskevat. Kaikki tyynni itseänsä väsyttää, niin ettei kukaan sitä sanoa saata. Ei saa silmä kylläänsä näkemisestä eikä korva täyttänsä kuulemisesta.

Minä katselin kaikkia tekoja, mitä tehdään auringon alla, ja katso, se on kaikki turhuutta ja tuulen tavoittelua.

Minä puhuin sydämessäni näin: minä olen hankkinut suuren viisauden ja sitä yhä lisännyt, jopa yli kaikkien, jotka ovat ennen minua Jerusalemissa hallinneet, ja paljon on sydämeni nähnyt viisautta ja tietoa. Ja minä käänsin sydämeni tutkimaan viisautta ja tietoa, mielettömyyttä ja tyhmyyttä, ja minä tulin tietämään, että sekin oli tuulen tavoittelemista. Sillä missä on paljon viisautta, siinä on paljon surua; ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.

–- Saarnaajan kirja, 1:1-8, 14, 17-18

***

Kulkurin mietteitä - nykyfilosofian luentopäiväkirja II - 1/8. 12.5.2005.

Väkevä kuin kuolema

Tunnustussuhdeteorian kysymyksenasettelut ovat tuttuja sielunhoidollisesta ja psykologisesta kirjallisuudesta, joka on pitkään kuulunut vakiolukemistooni. Olen siis jo aiemmin suonut ajatuksen jos toisenkin aiheelle, puhumattakaan rakkauden olemuksen pohtimisesta; mitä rakastaminen todella on - aktuaalisena ja koettuna?

Honneth pitää tunnustusta yläkäsitteenä rakastamiselle, kunnioittamiselle ja arvostamiselle. Kuten Heikki totesi, Honneth erottaa nämä ehkä liian jyrkästi toisistaan. Ainakin ideaalitilanteessa kunnioituksen ja arvostuksen tulisi sisältyä rakkauteen, vaikka tässä tulitikkutyttöjen maailmassa niin ei aina tapahdu. Erityisen kummalliselta erottelu tuntuu arvostamisen suhteen. Honneth liittää arvostamisen ihmisen kykyihin, mutta erottaa sen kuitenkin välineellistävästä arvostamisesta - siispä Honnethin täytyy tarkoittaa, että ihmistä on arvostettava kokonaisuutena, vaikka hänen kykyihinsä perustuva työpanos olisi korvattavissa toisella. Tämä taas palautuu rakastamiseen, sillä mitä muuta rakastaminen on?

Rakastaa-sanan erilaiset käyttötavat pitäisi selkeästi erottaa toisistaan. Mielestäni pelkkää seksuaalista halua ei voi edes nimittää rakkaudeksi; kyseessähän on omien tarpeiden tyydyttäminen. Se ei täytä ainakaan Aristoteleen määritelmää, jonka mukaan rakastaminen on sitä, että välittää jonkun hyvinvoinnista tämän itsensä tähden. Tässä merkityksessä sanaa useimmiten käytetään Raamatussa, ja tähän itsekin pitäydyn. Vaikeampi kysymys on, pitäisikö myös voimakkaan kiintymyksen tai pitämisen ilmaisemiseen käyttää jotakin muuta sanaa. Kuitenkaan rakastaminen toimintana ei käsitykseni mukaan vaadi kiintymyksen tunnetta - on mahdollista toimia jonkun tosi parhaaksi, vaikka inhoaisi häntä. Silti en halua vähätellä tunteiden merkitystä; uskon tunteiden olevan osa ihmisyyden ydintä, jotakin hyvin syvää ja perustavaa meissä, mitä ei voi erottaa mistään toiminnastamme. Mutta eivätkö toiminta ja tunteet voi olla vuorovaikutuksessa, jolloin toiminta voi yhtä hyvin luoda tunteita kuin
tunteet toimintaa?

Charles Taylorin mukaan tunnustuksen saaminen on elintärkeä inhimillinen tarve. Ainakin rakastetuksi tuleminen on; yhteiskunnallisissa suhteissa taitaa useammin olla kyse kunnioituksen ja arvostuksen kaipuusta. Esimerkiksi seksuaaliset vähemmistöt hakevat hyväksyntää, toisin sanoen arvostusta, vaatiessaan muille seksuaalisuhteille yhdenmukaista asemaa heterosuhteiden kanssa. Suomalaisessa yhteiskunnassa kaiketi hyväksytään aika laajalti homo- ja biseksuaalisuus. Toisin on pedofilian ja monien muiden laita, vielä. Mutta millä perusteella näiden välille tehdään ero? Jos ajatellaan eri vähemmistöjen oikeutta tunnustukseen, miksi se evätään joiltakin ja suodaan toisille? Eikö pedofiileilla ole oikeutta toteuttaa seksuaalisuuttaan? Eivätkö he ole rationaalisia, arvostelukykyisiä persoonia? Sellaisina heitä pidettiin esimerkiksi antiikin Kreikassa, vaikka poikarakkaus olikin monisyinen ilmiö.

Jos tunnustuksen myöntäminen perustuu vain ryhmän uskomukseen oikeuksistaan ja heidän rationaalisuuteensa, tunnustusta voi vaatia melkein mille tahansa. Tunnustuksen suomisessa onkin viime kädessä kyse siitä, mitä yhteisö tai yhteiskunta pitää totena ja oikeana. Kun demokratiassa ei ole viimeisiä totuuksia taikka arvoja, ei liene ihme, että joskus tunnustuksen saamiseksi on taisteltava. Koskapa tarve tunnustuksen saamiseen on niin polttava, tunnustuksen myöntäminen tai evääminen on vahva vallankäytön väline. Sikäli kuin tunnustusta voidaan pitää jonkinlaisena hyväksyntänä, näin tulee ollakin. Miksipä muuten yhteiskunnassa ylipäätään olisi lakeja, kuin siksi, ettei kaikkien kaikkea toimintaa voida hyväksyä.

Toimijan ja toiminnan erottaminen voi joskus olla vaikeaa tai lähes mahdotonta. Näin esimerkiksi seksuaalisten vähemmistöjen ollessa kyseessä, koska tunnustus koskee heidän identiteettiään. Tilanne on kuitenkin sama useammin kuin uskoisi. Luultavasti jokainen meistä on omaksunut osaksi identiteettiään jonkin tai joitakin asioita, joita voidaan pitää yleisesti tuomittavina. Eräs lähetystyössä ollut tuttavani totesi, että jokaisessa meissä asuu pieni rasisti. Toisin sanoen, identiteettiimme on kietoutunut uskomus, jonka mukaan oma elämäntapamme on muita parempi ja siksi olemme heitä ylempiä. Loistava esimerkki toimijan identiteetin ja hänen toimintansa erottamisen tärkeydestä on luterilainen perisyntikäsitys ja sen seuraukset. Jumalan loi kaiken hyväksi, mutta ihminen lakkasi uskomasta Jumalan hyvyyteen ja kääntyi häntä vastaan. Niinpä synti turmeli ihmisen perusteellisesti. Tämä ei tarkoita, ettei ihmisessä olisi mitään hyvää, vaan että hän on kykenemätön ymmärtämään ja toteuttamaan täydellistä hyvää. Joka ainoan ihmisen identiteetti on siis jollakin tavalla vääristynyt - vääntynyt C.S. Lewisin sanoin. Jokainen meistä joutuukin lähimpiensä kanssa tilanteisiin, joissa ei voi suoda tunnustusta heidän teoilleen, vaikka rakastaisi heitä tai hyväksyisi ja tunnustaisi heidät persoonina. Ja voidaksemme elää toistemme kanssa rauhanomaisesti tämän erottelun tekeminen on elintärkeää.

Joskus tunnustuksen myöntämiseen liittyykin sovittamattomia ristiriitoja. Esimerkiksi juuri pedofiilien kohdalla kahden ryhmän erilaiset tarpeet ja oikeudet törmäävät. Vielä tällä erää tuntuu luontevalta sanoa, että lapsia tulee suojella heidän alaikäisyytensä perusteella. Voi kuitenkin kysyä, että miksi lapsia sitten tulisi kuunnella muissa heitä koskevissa tärkeissä päätöksissä? Mitä tapahtuu sitten, kun julkisuudessa alkaa esiintyä lapsia, jotka kertovat nauttivansa seksistä aikuisten kanssa? Tällaisia lapsia tullaan varmasti näkemään, sillä lapsen identiteetti riippuu vielä täysin aikuisen suomasta tunnustuksesta (mikä on tosin vain nykyinen psykologinen, lue, tieteellinen näkemys); jos seksi asetetaan hyväksynnän ehdoksi, lapsella ei ole juuri vaihtoehtoja. Kuten yleisesti tunnustettua, myöskään tieteen tulokset eivät ole lopullisia totuuksia. Jos seksistä nauttivia lapsia löytyy riittävästi, onko syytä ruveta epäilemään aiempia löytöjä lapsiin kohdistuvan seksuaalisen hyväksikäytön tuhoisista vaikutuksista? Tunnustuksen suomisessa on siis perimmiltään kysymys siitä, mitä ja ketä uskotaan, ja mitä ovat arvot näiden uskomusten takana. Eräs demokratian porsaanreikä onkin se, että suuri enemmistö saattaa erehtyä.

Tunnustuksesta käydyn taistelun suunta voi muuttua. Vielä pienen hetken homoseksuaaleja voidaan pitää tunnustusta hakevana vähemmistönä. Hyvää vauhtia varsinaiseksi vähemmistöksi ovat kuitenkin muotoutumassa ne, jotka uskovat miehen ja naisen elinikäisen avioliiton olevan paras mahdollinen ympäristö ihmisen seksuaalisuuden toteuttamiselle. Mitä oikeuksia tällä vähemmistöllä on tai tulee olemaan? Suomessa he kenties saavat säilyttää omantunnon- ja sananvapautensa, toisin kuin Ruotsissa. Tosin Suomessakin nämä oikeudet on naispappeuden vastustajilta jo käytännössä evätty.

"Maailmassa on vähemmän rakkautta", Heikki totesi lähes surulliseen sävyyn luennon loppupuolella. Ensimmäinen reaktioni oli, että kyseessä on myytti. Sitten mieleeni tuli katkelma Matteuksen evankeliumista (24:12): "... sen tähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus." Kristillinen klisee kuuluu, että Jumalan laki on elämän oma laki. Toisin sanoen, Jumala luojanamme tietää mikä on meille parasta, ja on antanut meille Raamatussa manuaalin elämää varten. Jos emme koeta seurata hänen tahtoaan, saamme syyttää itseämme kurjista seurauksista. Lain on tarkoitus suojella meitä; toisaalta se osoittaa meille, kuinka kykenemättömiä me olemme täyttämään Jumalan asettamia hyvän elämän standardeja.

Raamatun laki on tiukin mahdollinen, ja ilman armoa ihminen musertuisi sen alle. Vaikka Jumala ei anna tunnustusta teoillemme, hän antaa meille täyden tunnustuksen persoonina (Jeremia 31:3, 20, 33-34, Jesaja 57:15). Jeesuksen vapaaehtoisen uhrin tähden Jumala näkee meidät sellaisina, kuin olisimme ilman syntiä ja antaa anteeksi alamittaisuutemme (Jesaja 53:4-5). Hänen, joka eli vaikeimman mahdollisen hmiselämän, sanotaan olleen täynnä armoa ja totuutta (Jesaja 53:3, Johannes 1:14). Rakkauden varjolla ei voi sallia toisten ihmisten vahingoittamista; myöskään tunnustuksen myöntäminen väärin perustein ei korjaa varsinaista ongelmaa - sitä ettemme kykene täydelliseen hyvyyteen, totuuteen ja rakkauteen.

Kuitenkin nykyään pidetään kovina ja rakkaudettomina niitä, jotka pyrkivät elämään Raamatun ohjeiden mukaan. Samaan aikaan raja oikean ja väärän välillä on muuttunut kaltevaksi pinnaksi, jonka tarttumakohdat vähenevät vähenemistään. Jos ei ole kiinnekohtia, olemmeko luisumassa anarkiaan, takaisin vahvemman päätäntävaltaan? Kuka määrittelee oikean ja väärän? Kenen intressit sanelevat lait?


Niin monet laulut rakkaudesta ovat taivaan tuuliin haihtuneet,
ja tuhannesta lupauksesta ovat jäljellä vain kyyneleet.
Taas uuden ajan trubaduurit maalailevat pilvilinnojaan,
mutta sydäntemme kivimuurit saavat kaiken kauniin kuihtumaan...

Mitä rakkaus on? Sitä kauan hain.
Hetkenkö huumaa, valhettako vain?
Mitä rakkaus on, rakkaus ikuinen
- vain luota ristin löydät vastauksen.

Me olemme niin yksin loppuun saakka, maassa jossa pimeys vallan saa.
Ihminen on ihmiselle taakka, ja rakkaus on vain kauppatavaraa.
Mitä teimme tälle maailmalle? Mistä pimeys hiipi sydämiin?
Rakkaus jäi ahneutemme alle, ja paratiisin portti suljettiin.

Mitä rakkaus on? Sitä kauan hain.
Hetkenkö huumaa, valhettako vain?
Mitä rakkaus on, rakkaus ikuinen
- vain luota ristin löydät vastauksen.

- Pekka Simojoki & Exit

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 10/10. 9.12.2004.

Jakomielitaudista Studio Julmahuveihin

Habermasin ajatuksista kiinnostavin on toiminnan jakaminen strategiseen ja kommunikatiiviseen. Kuten todettua, käytännössä erottelun tekeminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta. Jännitteinen asetelma toimintatilanteessa on tuttu sosiaalialan ammattikorkeaopinnoista. Siellä polttava kysymys oli tuen ja kontrollin suhde: kuinka auttaa ihmistä, jonka elämäntaidot ovat omia heikompia, niin että vuorovaikutus voisi muotoutua edes jollain tavalla kahden tasaveroisen ihmisen kohtaamiseksi? Toisella puolen on tarvitseva ihminen, toisella puolen systeemin edustaja, joka joutuu ajattelemaan sekä asiakkaansa että työnantajansa etua. Sosiaalialan työntekijä kasvaa voiteluaineeksi koneiston hammasrattaiden välille. Missä on tämän virkansa puolesta skitsofreenikon identiteetti, kun kaiken lisäksi työn tavoite on tehdä itsensä tarpeettomaksi!

Tämä jakomielitautisuus lienee elämälle ominaista, sillä olen törmännyt siihen muillakin elämänalueilla. Habermasin käsitteistä julkisuus jakaa tämän ominaisuuden, välittäjäaineen tehtävän. Alunperin se oli porvariston eduntavoittelun väline, mutta rappeutuessaan se näyttää (kärjistetysti ilmaisten) muuttuneen valtiollisen pakkovallan tiedotuskanavaksi: valtion toimenpiteet esitetään kulloisessakin tilanteessa välttämättöminä, ainoina mahdollisina. Habermas väittääkin, että massamedia tyhmentää ihmiset. Välineen väärinkäyttö ei ole kuitenkaan välineen vika.

Vuorovaikutustilanteessa myös viestin vastaanottajaa voitaneen pitää jossakin määrin aktiivisena tekijänä. Jos ymmärtämätön kansalainen tyytyy oloihinsa, missä syy? Jos Studio Julmahuvi on oopiumia kansalle, pitäisikö tässä itkeä vai nauraa? Jos oma suu on lähempänä kuin kontin suu muulloinkin kuin kansanperinnearkiston avautuessa, kenen napaan silloin tuijotetaan?

Jos päätyisin johonkin johtopäätökseen, se ehkä olisi seuraava: skitsofreninen olotila seuraa liiasta ajattelusta. Hoitomuodoksi suositellaan silmien ummistamista puoliyhdeksän uutisten aikaan, valtavien suklaamäärien nauttimista sekä ahkeraa oman hyvinvoinnin vaalimista. Paranemisprosentti ei ole kovin suuri, mutta aina kannattaa yrittää. Tauti nimittäin etenee yleensä seuraavaksi kyynisyyteen, mikä on kovin ikävää niin potilaan itsensä kuin tämän ympäristönkin kannalta. Vaihtoehtoisia hoitomuotoja (kuten uskoonhurahtamista) voi myös kokeilla, mutta vain potilaan omalla vastuulla.

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 9/10. 2.12.2004.

Todellinen valkeus, joka valistaa maailman

Olen kuullut valistuksen dialektiikasta aiemminkin, en vain muista missä... Kuitenkin Angelus Novuksen tapaaminen oli minulle uutta. Jotenkin samaistun häneen/siihen voimakkaasti. Näemme molemmat historian katastrofien ketjuna - tosin itse olen ajatellut sitä kapeammin, oman sukuni valtavana elämän mittaisena kipuiluna, johon ei tunnu mistään inhimillisestä löytyvän apua. Tuskinpa sukuni voi olla niin kovin erikoinen, ettei rikkinäisyyden määrästä jotakin voisi päätellä. Jos tämä ihmiselämä on pelkkää tuskaa, kivusta toiseen taivaltamista, missä on sen mieli? Ja kuinka minä yhtenä pienenä ihmisenä voisin tehdä yhtään mitään, millä olisi todella merkitystä: vaikka käyttäisin kaiken aikani vain lähimpieni kivun lievittämiseen, se olisi kuin vesipisara kärsimyksen erämaahan...

Olli-Pekan mukaan valistus on ajattelutapa, ei vain aikakausi. Ja todella - eikö sen kapean rationaalisuuden ihanne ole läpäissyt koko kulttuurimme? Rationaalisuuden käsitteeseen - siihen mitä se todella on - haluaisin joskus syventyä. Tahtoisin ehdottaa, että se voisi olla laajempaa ja syvempää kuin kylmää järkeilyä, mitä sillä intuitiivisesti ymmärrän. Toisaalta, rationaalisuuden voi nähdä välineenä, jonka käyttö riippuu sitä soveltavan arvomaailmasta. Valistuksen projektissa sitä piti käytettämän ihmisen vapauttamiseen kaiken ulkopuolisen pakkovallasta. Tämä on loogisesti ottaen sama asia kuin kapina Jumalaa vastaan, jos oletetaan hänen olevan olemassa. Mutta kuten helposti voi todeta, maailmassa on pakkovaltaa, jota ihminen ei voi paeta, alkaen kuolemasta ja muista luonnonlaeiksi nimittämistämme asioista.

Mielenkiintoista, että vaikka minä näen vapaustaistelun Jumalaa vastaan eräänä valistuksen dimensiona, Raamatun käsitystä ihmisestä logoksen kuvana ja siksi muusta luonnosta eroavana on käytetty perusteena ihmisen vallalle luonnon yli ja vaikkapa Hitlerin hirmuteoille. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä pahaa on hallitsemisessa sinänsä – eikö hallitsemista pitäisi arvostella sen mukaan, millaista se on? Eihän hallitseminen tee alamaisesta automaattisesti pelkkää objektia. Vaikka esimerkiksi lapset ovat vanhempien vallassa, he ovat mielestäni selvästi subjekteja, joilla on oma tahto, halut ja tarpeet. Ja koko vanhemmuuden ja kasvatuksen päämäärähän on auttaa lapsia kasvamaan itsenäisiksi aikuisiksi. (Nämä kaksikaan eivät välttämättä korreloi...)

Eräs itsenäisyyttä kaventava tekijä on ennakoimattoman pelko, joka on eräässä mielessä ihmisyyden ytimessä. On sanottu, että tämä jumalan tarve on saanut ihmiset kehittämään erilaisia uskonnollisia järjestelmiä, joiden avulla esimerkiksi luonnonvoimia voitaisiin kontrolloida. Näin ollen jumalat olisivat vain luonnonvoimien edustajia, representaatioita. Kristinuskossa näin ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin Jumala on luonnosta täysin erillinen, ja sen takia hän voi muovata luontoa tahtonsa mukaan. Toiseksi hän on itse voima, henki - edes Jeesus ei ollut vain Jumalan edustaja maan päällä, vaan yhtä aikaa ihminen ja Jumala. Toisaalta tämä ei liene yllättävää, sillä kristinuskossa on kysymys ennen kaikkea suhteesta tähän Jumalaan, maailmankaikkeutta suurempaan voimaan, jota nimitetään rakkaudeksi. Eipä ihme, että rakkaustarinat niin kiehtovat meitä, onhan meidän vajavainen kykymme rakastaa heijastusta tästä valtavasta voimasta.

Lopuksi jäi kysymys vapaudesta: onko valistunut ihminen vapaa, vapaa tekemään asioita vain siksi, että hän niin tahtoo? Minä kysyn: onko ihminen koskaan ollut vapaampi, tai edes vapaa? Ja mitä vapaudella tässä tarkoitetaan? Tarvitseva ja haluava ihminen on itsensä vanki - halut ja tarpeet ovat auttamatta joskus ristiriidassa toisten tarpeiden kanssa, ja kun syvin tarve on hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen, on muista haluista tingittävä saadakseen niitä osakseen. Tätä tarkoitan ihmisen vajavaisella rakastamisen kyvyllä, rakkautemme ehdollisuutta. Vain Jumala kykenee rakastamaan loppuun asti ehdoitta, myös silloin kun jää vaille vastarakkautta. Niinpä ihminen voi perustaa identiteettinsä tälle rakkaudelle, ja silloin hänen vapautensa on neljännestä ulottuvuudesta. Vaikka maailman kaikennielevään kärsimykseen löytyy vastaus vain yleisellä tasolla, jäljelle jää mahdollisuus kääntyä lohdutuksen Jumalan puoleen ja luottaa tulevan maailman oikeudenmukaisuuteen.

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 8/10. 11.11.2004.

Monitieteellisiä selityksiä

En valitettavasti päässyt paikalle tutustumaan monitieteelliseen materialismiin... Kopioimieni muistiinpanojen perusteella kuitenkin sananen.

Minua miellyttää ajatus yksistään filosofian riittämättömyydestä - kas kummaa, kun itselläni on ollut hiukan samanlaisia mietteitä. ;) Siksi olen päättänyt opiskella sivuaineina psykologiaa, sosiologiaa ja teologiaa, ehkäpä puheviestintääkin. Perusteena ajatukselleni on se, että ajattelen filosofiaa työkaluna, jolla voi koetella elämän ilmiöitä ja etsiä niiden todellista luonnetta. Toisaalta mielestäni ei pidä väheksyä erityistieteiden saavutuksia siksi, että joskus niiden piirissä tukeudutaan loogisesti kestämättömiin teorioihin. Koskapa elämäkin on kokonaisuus, ja elämää eri muodoissaan eri tieteenalat tutkivat, täytyy niillä olla yhtymäkohtia. Tämä 'twilight zone', hämärän rajamaa, on mielestäni filosofian kannalta kaikkein kiinnostavinta aluetta... :)

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 7/10. 4.11.2004.

Aikaa ja ikuisuutta

Kiehtovaa! Niin kiehtovaa...!!!

Merleau-Pontyn ajatuksissa on yllättävän paljon kosketuspintaa omiini, rakkaaseen harrasteeseeni scifiin ja myös Raamatun ontologiaan. Näistä teemoista voisi virrata loputtomasti tekstiä, mutta täytyy tyytyä poimimaan muutama polttavin ajatus pohdittavaksi.

Merleau-Pontylle pienin yksikkö on maailmassa oleminen, johon sisältyy ihmisen ja maailman muodostava kokonaisuus. "Minä olen maailmani." Ajatus kuulostaa panteistiselta (– luulenpa, että Merleau-Ponty toteaisi minun sotkevan eri tason asioita toisiinsa). Emme siis sijaitse tilassa ja ajassa, vaan olemme tilaa ja aikaa – tai ehkä tila ja aika elävät meissä, ilman meitä niitä ei olisi? Puhuessaan Areiopagilla Paavali julisti kreikkalaisille, että on yksi Jumala, joka on kaiken luonut, ja että hänessä me elämme, liikumme ja olemme (Apostolien teot 17:24-28). Raamatun mukaan Jumala on ajan (ehkä tilankin, 'perinteisessä' mielessä?) ulkopuolella (1. Mooseksen kirja 1:1); kuinka me siis voimme olla ajassa ja tilassa, jos olemme hänessä...? Jospa Jumala onkin aika ja tila, hänen persoonansa on aikaa ja tilaa... jolloin, koska olemme hänen kuviaan, ei olisi lainkaan merkillistä, että meiltäkin löytyisi tällainen olemus, sanoisinko: ulottuvuus...

Elämämme on vain nyt, mutta ulotamme menneeseen ja tulevaan, jotka siten ovat nykyhetkessä läsnä – kuin sekunnissa ikuisuus... ja ruumis on näiden hetkien kohtauspaikka! Olen joskus kehitellyt äärimmäisen epätieteellisiä ajatuksia suhteellisuusteoriasta: jos aika on neljäs ulottuvuus, olen tavallaan eri ihminen eri hetkillä, vaikkakin säilynkin itsenäni... siis aika olisikin minun ulottuvuuteni nykyhetkestä itseeni ajassa taaksepäin tai eteenpäin, ikäänkuin ojennettu käsivarsi, jota katson. Yhtymäkohta Merleau-Pontyn ajatuksiin aaveraajasta, joka on läsnä- ja poissaolon tuonela, välitila.

Ja vielä yksi sykähdyttävä ajatussarja, joka lähtee liikkeelle Merleau-Pontyn habituaalisesta ruumiista käytännöllisenä maailmaan suuntautumisena, jossa ajan kolmiulotteisuus läsnä, ja päättyy Mimosan ajatuksiin kyborgiudesta. Merleau-Pontyn mukaan silloin kun itsen ilmaisuun ei ole luonnollista keinoa, ruumis keksii instrumentin. Kulttuurisuuden ydin olisi siis ihmisen taipumus kehittää ja omaksua teknologiaa ruumiin jatkumoksi. Tämä on jo sinänsä kiinnostava ajatus, mutta mitä tapahtuu silloin, jos syntyy kahden elävän yhteenkietoutuma?

Raamatun alkulehdillä Jumala asettaa avioliiton ja toteaa, että puolisot tulevat yhdeksi lihaksi: he eivät enää ole kaksi, vaan yksi. Myöhemmin Paavali puhuu Kristuksen ja seurakunnan suhteesta samankaltaisena mysteerinä, ja alkukirkon ajoista kerrotaan, että uskovien suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu... (1. Mooseksen kirja 2:24, Efesolaiskirje 5:23-32, Apostolien teot 4:32). Itse olen kokenut jotakin samankaltaista ammattikorkean draamaopintojen aikana. Teimme osallistavan draaman Kivun syleily, joka kertoi erään masentuneen miehen tarinaa. esitykseen kuului itsemurharituaali, kuin äärimmilleen hidastettu tanssi. Lopulta liikkeemme muotoutuivat yhdeksi; kun rituaalin päähenkilö poikkesi totutusta, seurasimme häntä tiedostamatta, että mitään poikkeamaa oli tapahtunut. Kollektiivinen tajunta.

Kyseessä ei voi olla teknologia, koska se tekisi näistä suhteista hyväksikäyttöä. Oikopäätä mieleen tulee rakkaussuhde – voisiko rakkaus olla Mimosan termein yhteenkietoutumista? Ehkä ainakin siinä aspektissa, kun Jumala käyttää ihmisiä rakkautensa välikappaleina. Se ei ole hyväksikäyttösuhde, vaan kahden subjektin rakastamisen mysteeri: tahtojen yhteenkietoutuma, jossa ihminen ei erota omaansa Jumalasta (Efesolaiskirje 2:10, Tiitus 2:14).

Sekunnissa ikuisuus

Tiedätkö; on olemassa ikuisuuden makuisia sekunteja, hetkiä, joiden maun voi tuntea aina. Voit nähdä ne silmiesi edessä yhä uudelleen kuin filmiltä, voit aistia niissä ajatukset ja tunteet, tuntea tuulen ja auringon, jonka ne tuovat mukanaan – ja tuskan. Ne ovat kuin kokonaisia elämiä, ja silti murto-osia, ja joku ääni, musiikki tai sana voi tuoda ne keskelle nykyhetkeä, niin, että kaikki muu katoaa.

Ei ole mitään erityistä, mikä tekisi noista hetkistä unohtumattomia, mutta kaikki niissä on sitä. Ne saavat sinut huokaamaan luopumisen kivusta, koska et voi omistaa aikoja etkä ihmisiä – ja kaikki muuttuu – ja sinä jäät yksin. Vain muistot pysyvät, ja nekin muuttuvat... Elleivät nuo hetket olisi niin katoavaisia, eivät ne olisi niin kallisarvoisia. Ja jos eläisimme ikuisuudessa, emmekä ajassa, jos voisimme ELÄÄ ne kaikki yhä uudelleen, ne olisivat tomua ja tuhkaa.

Mutta ne ovat ikuisuuden makuisia – ajassa.

- Pälli 22. 8. 1996

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 6/10. 21.10.2004.

Sartren huonoa uskoa

Kuinka hassua, että ensimmäinen kosketukseni filosofiaan oli Camus'n Outsiderin raju eksistentialismi, jonka tarkoituksettomuutta sittemmin olen alkanut hiukan karsastaa elämälle vieraana ajattelutapana. Tällä kertaa pohdiskelussa olevat Sartren ajatukset jäivätkin hiukan epäselviksi, enkä ole varma ymmärsinkö oikein sitäkään, mitä luulin
ymmärtäväni.

Eräs Sartren perusideoista on, että eksistenssi on ennen essentiaa – toisin sanoen ihmisyys perustuu vain omiin valintoihimme. Entäpä susilapset, jotka jäävät vaille yhteisön tuottamaa sosialisaatiota – ja voiko tämän materiaalisen, biologisen ulottuvuutemme sivuuttaa kokonaan? Itselleni läheisempi onkin Aristoteleen ajatus ihmisyydestä tulemisena siksi mitä on. En ole myöskään valmis täysin yhtymään Sartren käsitykseen ihmisen radikaalista vapaudesta. Vaikkapa ihminen voisi suhtautumistapansa valita, myös ympäristö muovaa ihmistä. Edelleen viittaan jo synnynnäisiin ominaisuuksiin, kuten temperamenttiin eli tapaan reagoida ympäristöön – niitä Sartre tuskin tunnustaa.

Jussi totesi Sartren käsiterakennelman olevan sanaleikkiä, jonka läpi nähtyään hänen mietteitään on helppo seurata. Todennäköisesti en siis näe metsää puilta, sillä minulle ei avautunut esimerkiksi ajatus tietoisuudesta negaationa. Kysymys itsestä tuntui hiukan helpommalta, jos on mahdollista ajatella itseys matkana, prosessina. Sartren mukaan itse kerää faktisiteettia, mutta tietoisuus voi nähdä sen aina uudessa valossa, eli transsendoida. Tarkoittaisiko tämä siis, että itse jatkuvasti alitajuisesti rakentaa minuuttaan, minuuden kokemusta, mutta että ihminen voi tietoisesti muovata minuuttaan uudelleen? Ja tämä tietoisuus, joka on ei-mitään ja negaatio, olisiko se juuri sitä, että itseys on ikuisesti matkalla, päämäärästä ei ole välttämättä tietoa, ja että tietoisuus on alati häilyvä, muuttuva jokin, jota ei voi vangita tai kuvailla?

Sartren käsite huono usko on mielenkiintoinen. Jos itse kiinnittyy johonkin rooliin, se objektivoituu eli sortuu huonoon uskoon. Tarkoittaako Sartre, että jos käyttäydyn roolini mukaan, olen objekti? Olenko objekti silloin kuin valitsen tietoisesti roolinmukaisen käytöksen, vai silloin, kun en kummemmin reflektoi edesottamuksiani? Vai onko tietoisuuden asteella merkitystä objektiuden kannalta?

Myös ajatus toisille olemisen alkuperäisyydestä herätti kysymyksiä. Kuinka niin sitä ei voi johtaa muista olemisista? Ja mitä Sartre oikeastaan tarkoittaa tällä toisille olemisella? Oleminen toisille, sellaisena kuin sen itse ymmärtäisin, olisi toisen hyvinvointiin suuntautuvaa toimintaa, ei vain olemista. Jotenkin tämä tuntuu poikkeavan Sartren muista ajatuksista, jotka tuntuvat pyörivän yksilökeskeisen itseyden ympärillä. Toisaalta hän kyllä puhuu toisten katseiden tärkeydestä, mutta silti yhteyden ulottuvuus tuntuu jäävän kovin ohueksi, ja sitä jään kaipaamaan.

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 5/10. 14.10.2004.

Yhteyksiä

Rauno pyrki avaamaan Gadamerin ajatuksia hänen tärkeimpien käsitteidensä kautta. Ensimmäinen tällainen oli peli/leikki: das Spiel, johon liiittyy flow-ilmiö. Se merkitsee, että subjekti kadottaa itsensä peliin. Ymmärtäisin, että ihminen unohtaa itsensä toimintaansa, mikä onkin samalla syvintä itsenä olemista. Das Spiel on subjekti, joka ei salli itsensä objektivointia – kuulostaa sangen jumalalliselta. Silläkö perusteella näin, että ihminen voi leikissä/pelissä unohtaa itsensä ja päästä flow'hun? Luulisin ihmisen kykenevän objektivoimaan mitä tahansa. Eri asia on sitten se, kuinka todellisena, totena objektivoitu oman olemuksensa paljastaa.

Totuus on Gadamerin mukaan tapahtumaluonteista – siis prosessi? Jos totuus on tapahtumasarja, mistä se alkaa ja mihin se päättyy, missä se on, voiko sen löytää, voiko se lakata olemasta... kiehtovaa, niin kiehtovaa olisi tulla osaksi totuudesta, osaksi totuutta, totuuden tulemiseksi. Tässä on yhtymäkohta evankelista Johanneksen (14:6) julkituomaan ajatukseen siitä, että totuus on persoona, Jeesus Kristus. Se että ihminen on suhteessa tähän persoonaan, on Raamatun mukaan samalla olemista hänessä, ja hänen olemistaan ihmisessä. Se on sitä, että hän kasvaa, ja ihmisen minä vähenee – samalla tavoin kuin flow'ssa, paradoksaalisesti, se on yhtä aikaa itsen menettämistä ja löytämistä. (2. Korinttolaiskirje 5:17, Galatalaiskirje 2:20, Johannes 3:28-30). Jos tässä suhteessa rakkaus kasvaa, silloin myös totuus kasvaisi, valtaisi alaa, laajenisi ihmisen kautta hänen ympärilleen... sillä Jeesuksesta sanotaan, että hän on täynnä armoa ja totuutta (Johannes 1:14).

Totuuden paljastumista Gadamer kuvaa horisontin aukeamiseksi, mikä vastaa Heideggerin in-der-Welt-seinia ja Husserlin elämismaailmaa. Horisontti liittyy yhteen dialogin kanssa sikäli, että jos ja kun keskustelu tapahtuu, keskustelijoiden horisontit fuusioituvat. Minun kielelläni tämä ilmiö olisi todellinen kohtaaminen: sellainen hetki, jona voin kokemuksellisesti ymmärtää toisen ajatusten kulun, vaikka en niihin ajatuksina voisikaan yhtyä. Ja tämä on juuri se kiehtovin asia ihmisten kohtaamisessa: jakaminen, myötäeläminen, rinnallakulkeminen – sydämen avartuminen. Pieni sirunen elämää itsessään, yhteyttä.

Gadamerin käsite hermeneuttinen kokemus tuo mieleeni sellaiset prosessit kuin uskoontulon, oppimisen, terapian… niiden aikana muutos tapahtuu ihmisessä, ei maailmassa – mutta koska ihminen on osa maailmaa, myös maailma muuttuu. Ja se lienee muutoksen ainut avain. Gadamerin mukaan kulttuuriin pitäisikin suhtautua kuten persoonaan, avautua sille, jotta horisontit voisivat yhtyä. Habermas kritisoi Gadameria tästä: kulttuuri on myös vallan kiteytymää, ja oikea dialogi on siksi erotettava keinotekoisesta.

Habermasin diskurssietiikan kriteerit eivät kuitenkaan vakuuta minua; kuinka hänen kritiikkinsä kanssa käy yksiin se, että kielen sisäinen päämäärä olisi pyrkimys yhteisymmärrykseen? Jos se on vallitseva, eikö kulttuurillekin voisi avautua, eikö sekin pyrkisi tähän samaan päämäärään – vai erottaako Habermas kielen kommunikaatiosta, vuorovaikutuksesta? Kuitenkin hän sanoo, että kommunikatiivinen järki sisältää tärkeimmät länsimaiset arvot, kuten tasa-arvon, ja että nämä olisivat universaalisti perusteltavissa, koska kaikki ihmisolennot käyttävät kieltä kommunikointiin, ja tämän kielen päämäärät olisivat kaikkialla samat sen vaihtelevista muodoista huolimatta...

Kysyn myös: pitääkö Habermas nyt kieltä subjektina, kuten Gadamer peliä – ja jos, niin miksipä ihminen vaivautuisi sodista ja muista kielen aikaansaannoksista; eihän vastuu ole ihmisen, vaan kielen, joka ihmisten toiminnan kautta toteuttaa itseään? Harmillista tosin, että ihmiset tästä kielen toiminnasta kärsivät. Jos kielen sisäinen rakenne vaatisi yhteisymmärrykseen pyrkimistä, luulisi sen hiukan huonommin sopivan sanan miekan heilutteluun.

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 4/10. 7.10.2004.

Heideggerin olemisista

Dasein. In-der-Welt-sein. Täälläolo. Se on olemistaan kysyvä olento, mutta ei välttämättä ihminen, vaan mikä tahansa olento, joka kysyy. Onko dasein siis tietoisuutta olemisesta – täällä olemisesta? Onko se myös olemisen merkitys? Leenan esimerkissä kynä ei olisi kynä, jos maailmasta katoaisivat kaikki daseinit, tai vaikka vain kaikki ihmiset, koska sen jälkeen kynä ei enää olisi kenellekään kynä. Se olisi vain fyysinen objekti. Entä onko dasein subjekti? Ainakin, jos se kysyy omaa olemistaan…

Mutta omaa olemistaan voi kysyä monella tapaa: voi kysyä ainakin miksi ja miten. Mitä olemisesta kysytään – vai tarkoittaako kysyminen tässä tapauksessa vain ja ainoastaan sen kysymistä, mitä oleminen on?

Jotta kukaan voi kysyä mitään, kysyjän on oltava. Kun dasein kysyy omaa olemistaan tästä alkuehdosta käsin, syntyy heideggerilainen hermeneuttinen kehä; olentohan tarvitsee esiymmärryksen kysyäkseen sitä, mitä esiymmärrys koskee. Esiymmärrys on tässä käsitys olemisesta, jota myös kysytään… joka kysyy itseään.

Daseinin yleinen tapa olla on das Man – miten niin? Eihän das Man kysy olemistaan. Siis onko das Man jo dasein olemalla daseinin potentiaali? Jos das Man havahtuu omaan rajallisuuteensa, kysymään olemistaan vaikkapa nähdessään kuolemaa, siitä tulee dasein. Das Manin äärimmäinen mahdollisuus on kuolla. Äärimmäinen todellakin! Dasein taas ei voi kuolla, mutta ihminen, jolla dasein on, kyllä voi. Jättääkö dasein silloin ihmisen? Vai lakkaako se vain olemasta? Jos dasein on jollakulla, se ei välttämättä ole subjekti… mutta eipä ihminenkään aina ole subjektina.

Leenan kertoman mukaan kaikki oleminen on ajassa olemista. Oleminen on suhteissa, ihmisen ulkopuolella, mutta maailmassa. Onko maailma siis suhteiden joukko taikka kokonaisuus? Oleminen on myös maailman yksipuolinen raja, jonka toisella puolella on käsittämätön, saavuttamaton ei-ole. Ei-olen 'puolelta' katsottuna ei ole rajaa, koska siellä ei-ole.

Niin… looginen ajatus. Dikotomia. Mutta onko ei-olevaa? Takaisin antiikin
kysymyksenasetteluihin. ;)

Onko oleminen persoonaton jokin, jota ei voi pukea sanoihin, ja joka toteuttaa itseään, olemistaan meidän kauttamme? Jos dasein on oleva, eikö Heideggerkin eksynyt tieltä, kysymään olevaa? Sillä daseinhan ei ole eksistentiaali, olemisen tapa, attribuutti.

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 3/10. 30.9.2004.

Fenomenologian kiemuroita

Luennon tajunnanvirta sai aikaan ajatusten tulvan. Ensimmäinen huomiota kiinnittänyt asia oli perinteinen kysymys: "Kuinka ihminen voi tutkia maailmaa, jonka osa hän itse on?" Tieteen objektiivisuushakuisuudesta on fenomenologisen ajattelun mukaan syntynyt paradoksi; etääntymisestä seuraa perustelun vaatimus. Ajatus johtaa mutkien kautta yhteen lempimietinnöistäni koskien ihmisten luomia systeemejä, jotka jossakin vaiheessa kasvavat hallitsemattomiksi ja alkavat hallita ihmisiä. Tavallaan ajatus on järjetön ja herättää minussa vihaa: eikö pohjimmiltaan ole kyse siitä, mitä todella halutaan, siitä, ettei sysätä vastuuta vaikkapa markkinavoimien niskoille? Kuitenkin jo lyhyellä edustajistokokemuksella huomaan, ettei asia ole näin yksinkertainen. Yksi
ongelman juonteista on byrokratia ja sen hitaat rattaat. Niiden syövereihin en kuitenkaan nyt halua uppoutua, vaan pyydystän tulvasta seuraavaa ajatusta.

Määrittääkö teknologia ihmisen? Mitä tarkoittaisi, jos määrittäisi? Kenties riippuvuutta teknologiasta? Riippuvuutta, joka tiedostetaan vain katastrofien kautta…? Vaiko juuri systeemin hallintaa ihmisen ylitse? Ehkä Matrixin kaltaisten scifi-skenaarioiden lihaksitulemista? Tai niin kutsuttuja virtuaalisia ihmissuhteita, jotka yhä vain yleistyvät? Kuinka virtuaalinen ihmissuhde voi olla, tai mikä sen dimensio olisi virtuaalinen – onko kahden ihmisen suhde virtuaalinen vain siksi, että se on teknologiavälitteinen? Kysymys tulisi ehkä asettaa pikemminkin vaikkapa näin… "Miten teknologiavälitteisyys vaikuttaa ihmissuhteen laatuun? Miksi juuri näin?" Voisiko teknologia määrittää ihmistä siten, ettemme osaa mieltää enää mitään ilman teknologiaa, edes ihmissuhteita? Että teknologinen ajattelutapa – millainen se on? – on syöpynyt osaksi ihmisyyttä.

Kosti esitti, että oikeaa objektiivisuutta olisi yhteisön kokemuksen tavoittaminen. Mutta miten tämä voisi tapahtua, niin että jokainen yhteisön jäsen todella olisi luomassa kokemusta ja artikuloimassa sitä? Tuskin suuri osa ihmisistä tiedostaa edes yksilöllisiä kokemuksiaan, puhumattakaan niiden kommunikoinnista muille, taikka lukemattomista väärinymmärryksen mahdollisuuksista, mainitsematta ensinkään paljon
pohdittua kuilua kielen ja maailman välillä... – mutta kenties yhteisön kokemus merkitsee jotain syvempää kuin mitä pieni yksioikoinen pohjalainen pääni ymmärtää.

Entä mitä oikeastaan tarkoittaa, että psyykkinen kietoo intentionaalisuudessa sisäänsä fyysisen? Sitäkö, ettei ole psyykkistä kokemusta ilman fyysisen läsnäolon tiedostamista tuossa kokemuksessa, toisin sanoen, että koemme kaiken kokonaisvaltaisina olentoina, joiden yksi ulottuvuus on fysiologinen, ja ettei kokemuksesta voi eristää pois joitakin sen osa-alueita… Onko ajatus se, että tarkoituksellinen toiminta ei ole mahdollista ilman fyysistä elementtiä – eihän se kai olekaan. :D

Vielä minua kiehtoi matkalla olemisen teema, jonka Kosti sanoi leimaavan toisen aallon fenomenologiaa. Matkalla pyritään avaamaan asioita ymmärrystä kohti, ja fenomenologian tehtävä tiellä olisi antaa välineitä maailman kohtaamiseen. Minkä tason kohtaamisesta on kyse? Psykologisesta, filosofisesta, konkreettisesta, jostain muusta? Tämä polku lähenee jo uskonnollista ja psykoterapeuttista. Matkalla olemisen ajatus onkin realistinen, myös lohdullinen. Jos ei ihminen ehdi elämänsä aikana
valmiiksi, ehtineekö filosofiakaan elinkaarensa kuluessa. Sävelnikkari Simojoki laulaa: "Ehkä kauneinta on keskeneräisyys…"

Mutta eikö fenomenologi voisi pyrkiä myös maailman muuttamiseen?

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 2/10. 23.9.2004.

Johdattelua nykyfilosofian maailmaan

Johdantoluennon teemana oli modernin käsite ja sen kritiikki. Moderniin liitettiin myös edistyksen kaatuminen, minkä olen aiemmin ymmärtänyt kuvaavan vasta postmoderniksi nimitettyä. Se olikin hiukan hämmentävää – vaikka tietysti postmodernin juuret juontuvat aiempaan, eivätkä murrokset ole välttämättä kuin käsitteellisiä, sikäli kuin aikaa voi jakaa jaksoihin. Mutta mikä sitten on kuvaavaa postmodernille, jos nihilistinen ahdinko kuuluu jo moderniin?

Kysymys modernin alusta ja määrittelystä johti kysymykseen sen loppumisesta. "Jos moderni ymmärretään aidoksi pyrkimykseksi itsemäärittelyyn, voiko se koskaan loppua?", kysyi Olli- Pekka. Tässäkin on kyse modernista ajattelusta. Eikö juuri moderni uskonut kehityksen voimaan post-modernin vaipuessa epätoivoon ja nihilismiin? Kehityksen tavoitteena lienee täydellisyys, ja jos aito pyrkimys itsemäärittelyyn on
kehityksen loppu, eikö se silloin ole syvintä, mihin voidaan päästä. Miksi muutos kuitenkaan loppuisi – ehkä joskus pyrkimys itsemäärittelyyn korvataan toisilla päämäärillä? Moderni ja postmodernihan ovat vain nimiä, joita ihmiset ovat antaneet kokemuksilleen ja ajanjaksoille kyetäkseen hahmottamaan todellisuuttaan. Ei kuitenkaan ole mahdotonta, että ihminen jonakin aikana voi kokea elävänsä aivan erilaisessa todellisuudessa kuin ihmiset ympärillään. Esimerkiksi minä ja viisi vuotta nuorempi siskoni olemme syntyneet eri perheeseen, koska vanhempieni taloudellinen tilanne parani viiden ensimmäisen elinvuoteni aikana huomattavasti, mikä vaikutti perheessämme kaikkeen alkaen vanhempieni suhteesta…

Luennolla esitetty Baumanin esimerkki holokaustista modernin epäonnistumisena on mielenkiintoinen. Mielestäni on kyse kuitenkin enemmän ihmisen tai ihmisten epäonnistumisesta. Vaikka paljon muuttuu, ihmisen ydin säilyy pitkälti samana. Siihen ytimeen on kuulunut aina tarve turvata omaa selustaa, vierittää syy toisen niskoille ja hallita toista saadakseen itse parhaat palat elämästä. Olen täsmälleen samaa mieltä Baumanin kanssa siitä, ettei sivistys kitke julmuutta ihmisestä. Se ainoastaan tekee julmuuden muodoista hienostuneempia, holokaustin ja modernin tapauksessa:
järkiperäisiä, järjestelmällisiä ja perusteellisia. Mieleeni tulee vanha sanonta "Joukossa tyhmyys tiivistyy". Yhteisvastuun osuus näyttää aina olevan pienempi kuin omavastuun: kun tehdään julmuuksia porukalla, syntipukki löytyy aina muualta kuin itsestä. Porukassa on helpompi sulkea silmät kaikelta, mikä voisi vaivata omaatuntoa. Varsinkin jos sattuu tekemään käden virkaa, eikä aivojen. Tällainen joukkosuggestio ei kuitenkaan ole modernin, vaan ihmisen ainutlaatuinen ominaisuus.

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 1/10. 16.9.2004.

Ovi onnellisten maahan

Siinä maassa ystävät ikuisesti
on ystävät keskenään,
eikä aamun värien leikki
sekoitu unen hämärään.
Siellä sekuntien tuoksu
ei haihdu milloinkaan,
eivätkä sävelet sammu -
hiljaisuus soi ainiaan.
Valo siellä on loputon,
se on ja se on ja se on!
Ovi onnellisten maahan
on ristinmuotoinen, koruton.

***

Syksyllä 1996. Omistettu Katille. <3

Välillä

katse
kuin suudelma
näkee syvemmälle

***

sanoit
soitellaan ja kirjoitellaan
ja minä soitan
ja kirjoitan

***

Vuoden 1998 tietämiltä

Virtaavaa

Räpiköin sieluni sameassa vedessä
Taistelen, potkin, kiemurtelen
Pimeys nousee pintaan
Paleltaa, kangistun, vajoan
Hukun itseeni

Äkkiä sinä virtaat minussa
valoa, voimaa, vapautta
Kuulit kuolleen huudon
Puhalsit pois pimeän
Elät minussa!

Hiiltynyttä

elämä
riittämisen helvetti
kauhukuva
sama iankaikkisesti

elämä, kuolema
sanoja vain
mutta tämä olemassaolo
yhtä tuskaa

minulle ei riitä mikään
minuun uppoaa
rakkaus menee läpi

olen musta aukko
kylmyys ja tyhjiö
ovat nimeni
lämmön imen itseeni

lineaarisen aikakäsityksen
ainoa siunaus
että loppukin tulee joskus

***

Koottu ennen vuotta 1996 tiivistyneistä katkelmista

Perhosen siivellä

Eli ja oli perhosen toukka lehdellään, tyytyväisenä elämäänsä, syöden lehtiä ja siirtyen sitä mukaa paikasta toiseen. Sitten tuli perhosen elämässä se vaihe, jolloin sen on aika nukahtaa koteloonsa, herätäkseen uudelleen eri maailmaan kuin missä on nukahtanut. Eipä perhonen tiennyt, mitä tuleman piti, nukkui vain...

Ajallaan auringon säteet kävivät kutittelemaan perhosen unista nenää, ja se päätti kömpiä takaisin valoon. Se ei ollut helppoa, sillä tiellä olivat omituiset ulokkeet, jotka olivat kasvaneet sen hartioihin. Ryömiminenkään ei onnistunut samaan tapaan kuin ennen, sillä myös vatsassa tuntui olevan joka suuntaan sätkytteleviä raajoja. Perhonen tunsi itsensä onnettomaksi; se pelkäsi pimeyttä, sen uudet jäsenet tuottivat kipua, eikä se tuntenut itseään enää. Se oli oikeastaan pelottavinta kaikesta...

Lopulta se pääsi kuorestaan, jo haavoittuneena ennen ensimmäistä lentoaan. Se ojentelihe arasti ja varovasti jäseniään ja nuuski lämpöistä ilmaa. Itse se ei tajunnut, millaiset siivet se olikaan saanut, sillä se näki ne vain sisäpuolelta. Mutta maailman ympärillään se näki kuin uusin silmin: maailma oli kaunis ja valoa täynnä, perhosen silmien edessä tuntui seikkailu odottavan sankariaan.

Hennoin, itkettävän kauniin siivin päiväperhonen nousi lentoonsa. Se eli kiihkeästi, kuin viimeistä päiväänsä, tietämättä sen myös olevan viimeinen. Päivän kääntyessä iltaan päin perhonen kohtasi lapsen. Se katseli ihmetellen tuota niin täydellistä olentoa, joka oli paljon, mittaamattomasti sitä itseään suurempi. Ja silti, lapsen silmissä perhonen näki jotain yhtä aitoa, vilpitöntä, haurasta ja hentoa, kuin mitä se tiesi kantavansa omassa sielussaan.

Ja perhosessa syntyi palava halu koskettaa tuota olentoa. Pelostaan huolimatta se laskeutui lapsen kädelle ja katseli väristen, kuinka toinen suuri käsi lähestyi sitä. Ei perhonen tiennyt, mitä tarkoittaa rakastaminen, mutta jotenkin se tiesi, että tuo lapsonen saattaisi tahtomattaan satuttaa sitä. Sen jokainen perhosen vaisto vaati sitä pakenemaan, mutta se, mitä kuvastui lapsen silmistä, vaati sitä jäämään. Perhonen oli valmis asettumaan alttiiksi kivulle, koska se tahtoi antaa lapselle jotain yhtä kaunista ja arvokasta, kuin se itse oli saanut lapsen katseesta.

Kohta palava tuska repi perhosen siipiä lapsen sormien hellästi silittäessä niitä...

Viimeisillä voimillaan perhonen ponnisti lentoon. Kerran vielä, viimeisen kerran perhonen nousi taivaan siniseen, korkealle, korkealle... Ja se itki näkymättömiä perhosen kyyneleitä, siksi, että se oli saanut niin rikkaan elämän. Polte sen siivistä hävisi hiljalleen, ja ihmeellinen voima ja ilo levisi sen koko pieneen perhosenruumiiseen. Jälleen edessä olisi jotain tuntematonta, mutta perhonen sulki silmänsä ja jättäytyi luottavasti tuulen kuljetettavaksi. Se tiesi, että Luoja, joka oli sen luonut, tahtoi rakkauttaan jaettavan, vaikka se tekisikin kipeää; sillä rakkaus on se voima, joka kantaa läpi elämän. Se tiesi myös, ettei suuri Luoja hylkäisi yhtäkään luotuaan, ei edes yhtä pientä perhosta.

Kirjoitettu joskus ennen vuotta 1997.

Sekunnissa ikuisuus

Tiedätkö; on olemassa ikuisuuden makuisia sekunteja, hetkiä, joiden maun voi tuntea aina. Voit nähdä ne silmiesi edessä yhä uudelleen kuin filmiltä, voit aistia niissä ajatukset ja tunteet, tuntea tuulen ja auringon, jonka ne tuovat mukanaan – ja tuskan. Ne ovat kuin kokonaisia elämiä, ja silti murto-osia, ja joku ääni, musiikki tai sana voi tuoda ne keskelle nykyhetkeä, niin, että kaikki muu katoaa.

Ei ole mitään erityistä, mikä tekisi noista hetkistä unohtumattomia, mutta kaikki niissä on sitä. Ne saavat sinut huokaamaan luopumisen kivusta, koska et voi omistaa aikoja etkä ihmisiä – ja kaikki muuttuu – ja sinä jäät yksin. Vain muistot pysyvät, ja nekin muuttuvat... Elleivät nuo hetket olisi niin katoavaisia, eivät ne olisi niin kallisarvoisia. Ja jos eläisimme ikuisuudessa, emmekä ajassa, jos voisimme ELÄÄ ne kaikki yhä uudelleen, ne olisivat tomua ja tuhkaa.

Mutta ne ovat ikuisuuden makuisia – ajassa.

22.8.1996