Kauhistavaa kauneutta

Kuten ranskalaisesta filosofiasta yleensäkin, myös Deleuzelta puuttuu argumentatiivinen näkökulma. Sen sijaan Deleuzen käsitys filosofiasta käsitteiden luomisena ja käyttöönottona on sangen relativistinen. Aivan kuin kyseessä olisi luominen ex nihilo, tyhjästä. Käsitteet ovat kuin tiiliä, joilla voi rakentaa ja hajottaa. Deleuzelle myös tuhoaminen voi olla luovaa. Siis entisen, käyttökelvottomaksi käyneen purkaminen ja uuden, toimivan tuominen sijaan? Vai millainen tahansa tuhoaminen?

Kuulen kaukaisia kaikuja Kiasman kissanrääkkäysnäyttelystä. Millaista polemiikkia siitä syntyikään! Mutta onko kissan pahoinpiteleminen ja sen dokumentointi taidetta? Jos taide on ennen kaikkea itseilmaisua, niin vastaus on myönteinen. Sanana taide viittaisi kuitenkin myös taitamiseen, taitavuuteen. Ovatko siis lasten tekeleet taidetta ensinkään? Tässä kohden intuitio sanoisi, että ovat, vaikka taitoa ei vielä olisi kovin karttunut. Ehkä taiteessa on kysymys näkemisestä: siitä, että joku löytää uuden näkökulman, vision, unelman, jonka tahtoo kuvittaa, sanoittaa, liikkua toisille todeksi... Intentio olisi siis ratkaiseva. Entä tuleeko taideteoksen olla kaunis? Ei välttämättä, sillä sen on tarkoitus koskettaa. Ja näin kissan väkivaltainen kuolema on edelleen taidetta, vaikka intuitioni kirkuu vastalauseita.

Modernin tragedian luennolla samaa keskustelua käytiin Gibsonin kiistellyn The Passion of the Christ -elokuvan suhteen. Olen nähnyt sen itse kahteen kertaan, ja tulen varmaan katsomaan vielä uudelleenkin. Vaikka elokuva on väkivaltainen, se on paljon muutakin; todella huolella tehty, visuaalisesti upea, lähes itkettävän kaunis monien kuvien ja värien osalta, rikas kuvaus Jeesuksen persoonasta sekä hänen suhteesta elämään ja lähimpiin ihmisiin. Turruksiin asti kuunnellun englannin jälkeen aramea ja latina hivelevät korvaa ja osaltaan ovat viemässä katsojaa tapahtumien ytimeen, vaikka muukin siihen riittäisi.

Tällaisin ajatuksin olen jokseenkin suivaantuneena kuunnellut elokuvan jatkuvaa kritisointia, etenkin silloin kun kritiikkiä annetaan edes näkemättä elokuvaa. Yleensä tartutaan juuri elokuvan väkivaltaisuuteen unohtaen käytännöllisesti katsoen kaiken sen, mitä näemme mediasta päivittäin: määrättömästi niin henkistä, fyysistä kuin sosiaalistakin väkivaltaa. Myös muissa elokuvissa esitetty väkivalta sivuutetaan täysin. Tässä kontekstissa väitänkin, että Passionin väkivalta on aivan nykyistä keskivertoa muutamia erityispiirteitä lukuun ottamatta. Siitä huolimatta jopa parjatun ruoskimiskohtauksen aikana Gibson suo katsojalle hengähdystaukoja Jeesuksen ja hänen läheistensä muistojen muodossa.

Jeesus toki pahoinpidellään järkyttävän huonoon kuntoon. Gibson romuttaa länsimaisen kiiltokuva-Jeesuksen lopullisesti, perusteluna selkeästi Jesajan kirjan kohta (52:14), jossa sanotaan: ”Ja kuitenkin monet järkyttyivät hänet nähdessään – tuskin häntä enää ihmiseksi tunsi, niin kammottavasti hänet oli runneltu.” Tässä, kuten läpi koko elokuvan, Gibson on hyvin uskollinen Raamatulle, jota voidaan pitää hyvin luotettavana historiallisena lähteenä. Gibsonin kertoman mukaan hänen motiivinsa elokuvan tekemiseen oli se, että hän itse sai rauhan Kristuksen haavoissa. Hän tahtoi siksi luoda taideteoksen, jossa keskityttäisiin näihin haavoihin.

Tämä tavoite kietoo tarinaan välttämättä väkivallan, mutta myös sen syyn, jonka tietäminen on välttämätöntä elokuvan sanoman ymmärtämiseksi. Ilman tällaista väkivaltaa, ilman itsekkyyttämme ja syntiämme Jeesuksen uhria ei olisi tarvittu. Sen tähden juuri tämä kauheus, joka vyöryy katsojaan valkokankaalta kuin suunnattomat aallot, korostaa myös Jumalan käsittämättömän suurta rakkautta: me olisimme ansainneet vihaamisillamme, hylkäämisillämme tuon rangaistuksen, jonka kärsii Jumala itse. Hän suostui tulemaan ihmiseksi Jeesuksessa ja elämään vaikeimman mahdollisen ihmiselämän tullen lopulta Jumalankin hylkäämäksi.

Jeesuksen runneltu ruumis huutaa ristiltä elämän epäoikeudenmukaisuutta. Hänen kärsimyksen sijasta jopa kriitikot ovat keskittyneet elokuvan analysoinnissa vain omaan kärsimykseensä – he raukathan joutuivat sen työn puolesta katsomaan! Todellakin: emme kykene katsomaan totuutta itsestämme silmästä silmään. Emme kestä tarinaa, jossa kaikkivoipa sankari ei saavukaan tuomaan oikeutta väkivallan avulla. On loukkaavaa, että kukaan ei pysäytä tuota kuvien väkevää virtaa, joka todistaa minunkin syyllisyyteni: jokaisessa meissä on tuollaisen väkivallan siemen. Juuri me viihdytämme itseämme heikoimpien lenkkien ja surkeiden kuskien selkänahasta revityllä tosi-tv-sirkuksella. Kautta aikain hallitsijat ovat tienneet, mitä kansa kaipaa, tuo tyhmä massa. Vain leipää ja sirkushuveja, niin kaikki on hyvin! Ja kuitenkin sydämemme kaipaa...

"Pane minut sinetiksi sydämellesi, sinetiksi käsivarrellesi.
Sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus,
sen hehku on Herran hehku, on Herran liekki.
Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa, eivät virrat sitä tulvaansa upottaa.
Jos joku tarjoaisi kaikki talonsa tavarat rakkauden hinnaksi,
häntä vain halveksuttaisiin."
–- Korkea veisu, 8:6-7

Sittemmin olen kyseenalaistanut omia ajatuksiani Passionista. Jo mennessäni katsomaan elokuvaa ensi kertaa minulla oli vahvat myönteiset ennakkoasenteet, toisaalta koska arvostamani ihmiset olivat suositelleet sitä minulle, toisaalta koska niin monet sekulaarit kriitikot olivat sitä haukkuneet. Ehkäpä vieläkin katson sitä rakkauden silmälasien läpi? Periaatteessa minulla pitäisi olla silti hyvät lähtökohdat sen väkivaltaisuuden arviointiin, koska aluksi äitini rautaisen otteen ja myöhemmin oman järkeni avulla olen koettanut varjella herkkyyttäni. Mieheeni tutustumisen myötä olen kylläkin tehnyt tuttavuutta myös monien ”toimintaelokuvien” kanssa ja huomannut jonkin verran turtuneeni. Lopulta en siis osaa sanoa, onko asia niin vai näin. Ehkä pitäisi katsoa Passion vielä kertaalleen, sillä silmällä.

Näiden mietteiden myötä olen pohtinut väkivallan esittämistä taiteessa enemmänkin. Jos tarkastellaan taiteen yhteiskunnallista funktiota, se ei voi siloitella sitä mitä on tapahtunut historiassa tai tapahtuu parhaillaan. Toisaalta sama asia voidaan esittää monella tavalla, viesti välittää eri tavoilla. Mihin asti väkivallan näyttäminen, erityisesti näyttäminen, on rakentavaa? Toisin kuin esimerkiksi lukiessa, näköaisti on kuin oikotie sieluun, ja kerran nähty sekunnin sadasosa saattaa säilyä mielessä hautaan saakka. Defenssimekanismit eivät ehdi hätiin. Tätä on käytetty hyväksi esimerkiksi USA:n armeijassa pyrittäessä alentamaan ihmisen luontaista kynnystä ampua toista ihmistä: nykyistä huippugrafiikka hyödyntävät toiminnalliset pelit ovat tehneet tehtävänsä tehokkaasti.

Oleelliseksi jälleen kerran näyttää kohoavan taiteen määrittelyn ja yleensäkin määritelmien sijaan eettinen ulottuvuus. Hapuileva ymmärryksemme siitä, mikä on hyvää, mikä huonoa, suuntaa tiilenkäyttömme. Myös filosofeina.

"Kuka teistä on viisas ja ymmärtäväinen? Esittäköön hän osoitukseksi hyvästä vaelluksesta tekonsa, sävyisästi, niin kuin viisas tekee. Mutta jos teidän sydäntänne hallitsee katkera kateus ja riidanhalu, älkää vastoin totuutta kerskuko kuvitellulla viisaudellanne. Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, ihmisistä tulevaa, pahojen henkien viisautta. Sillä siellä, missä kateus ja riidanhalu vallitsevat, on myös hillittömyyttä ja kaikenlaista pahaa.

Mutta ylhäältä tuleva viisaus on puhdasta ja pyhää, ja niin se myös rakentaa rauhaa, se on lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä. Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat."
–- Jaakobin kirje, 3:13-18

***

Kulkurin mietteitä - nykyfilosofian luentopäiväkirja II - 6/8. 21.4.2005.