Sartren huonoa uskoa

Kuinka hassua, että ensimmäinen kosketukseni filosofiaan oli Camus'n Outsiderin raju eksistentialismi, jonka tarkoituksettomuutta sittemmin olen alkanut hiukan karsastaa elämälle vieraana ajattelutapana. Tällä kertaa pohdiskelussa olevat Sartren ajatukset jäivätkin hiukan epäselviksi, enkä ole varma ymmärsinkö oikein sitäkään, mitä luulin
ymmärtäväni.

Eräs Sartren perusideoista on, että eksistenssi on ennen essentiaa – toisin sanoen ihmisyys perustuu vain omiin valintoihimme. Entäpä susilapset, jotka jäävät vaille yhteisön tuottamaa sosialisaatiota – ja voiko tämän materiaalisen, biologisen ulottuvuutemme sivuuttaa kokonaan? Itselleni läheisempi onkin Aristoteleen ajatus ihmisyydestä tulemisena siksi mitä on. En ole myöskään valmis täysin yhtymään Sartren käsitykseen ihmisen radikaalista vapaudesta. Vaikkapa ihminen voisi suhtautumistapansa valita, myös ympäristö muovaa ihmistä. Edelleen viittaan jo synnynnäisiin ominaisuuksiin, kuten temperamenttiin eli tapaan reagoida ympäristöön – niitä Sartre tuskin tunnustaa.

Jussi totesi Sartren käsiterakennelman olevan sanaleikkiä, jonka läpi nähtyään hänen mietteitään on helppo seurata. Todennäköisesti en siis näe metsää puilta, sillä minulle ei avautunut esimerkiksi ajatus tietoisuudesta negaationa. Kysymys itsestä tuntui hiukan helpommalta, jos on mahdollista ajatella itseys matkana, prosessina. Sartren mukaan itse kerää faktisiteettia, mutta tietoisuus voi nähdä sen aina uudessa valossa, eli transsendoida. Tarkoittaisiko tämä siis, että itse jatkuvasti alitajuisesti rakentaa minuuttaan, minuuden kokemusta, mutta että ihminen voi tietoisesti muovata minuuttaan uudelleen? Ja tämä tietoisuus, joka on ei-mitään ja negaatio, olisiko se juuri sitä, että itseys on ikuisesti matkalla, päämäärästä ei ole välttämättä tietoa, ja että tietoisuus on alati häilyvä, muuttuva jokin, jota ei voi vangita tai kuvailla?

Sartren käsite huono usko on mielenkiintoinen. Jos itse kiinnittyy johonkin rooliin, se objektivoituu eli sortuu huonoon uskoon. Tarkoittaako Sartre, että jos käyttäydyn roolini mukaan, olen objekti? Olenko objekti silloin kuin valitsen tietoisesti roolinmukaisen käytöksen, vai silloin, kun en kummemmin reflektoi edesottamuksiani? Vai onko tietoisuuden asteella merkitystä objektiuden kannalta?

Myös ajatus toisille olemisen alkuperäisyydestä herätti kysymyksiä. Kuinka niin sitä ei voi johtaa muista olemisista? Ja mitä Sartre oikeastaan tarkoittaa tällä toisille olemisella? Oleminen toisille, sellaisena kuin sen itse ymmärtäisin, olisi toisen hyvinvointiin suuntautuvaa toimintaa, ei vain olemista. Jotenkin tämä tuntuu poikkeavan Sartren muista ajatuksista, jotka tuntuvat pyörivän yksilökeskeisen itseyden ympärillä. Toisaalta hän kyllä puhuu toisten katseiden tärkeydestä, mutta silti yhteyden ulottuvuus tuntuu jäävän kovin ohueksi, ja sitä jään kaipaamaan.

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 5/10. 14.10.2004.