Jakomielitaudista Studio Julmahuveihin

Habermasin ajatuksista kiinnostavin on toiminnan jakaminen strategiseen ja kommunikatiiviseen. Kuten todettua, käytännössä erottelun tekeminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta. Jännitteinen asetelma toimintatilanteessa on tuttu sosiaalialan ammattikorkeaopinnoista. Siellä polttava kysymys oli tuen ja kontrollin suhde: kuinka auttaa ihmistä, jonka elämäntaidot ovat omia heikompia, niin että vuorovaikutus voisi muotoutua edes jollain tavalla kahden tasaveroisen ihmisen kohtaamiseksi? Toisella puolen on tarvitseva ihminen, toisella puolen systeemin edustaja, joka joutuu ajattelemaan sekä asiakkaansa että työnantajansa etua. Sosiaalialan työntekijä kasvaa voiteluaineeksi koneiston hammasrattaiden välille. Missä on tämän virkansa puolesta skitsofreenikon identiteetti, kun kaiken lisäksi työn tavoite on tehdä itsensä tarpeettomaksi!

Tämä jakomielitautisuus lienee elämälle ominaista, sillä olen törmännyt siihen muillakin elämänalueilla. Habermasin käsitteistä julkisuus jakaa tämän ominaisuuden, välittäjäaineen tehtävän. Alunperin se oli porvariston eduntavoittelun väline, mutta rappeutuessaan se näyttää (kärjistetysti ilmaisten) muuttuneen valtiollisen pakkovallan tiedotuskanavaksi: valtion toimenpiteet esitetään kulloisessakin tilanteessa välttämättöminä, ainoina mahdollisina. Habermas väittääkin, että massamedia tyhmentää ihmiset. Välineen väärinkäyttö ei ole kuitenkaan välineen vika.

Vuorovaikutustilanteessa myös viestin vastaanottajaa voitaneen pitää jossakin määrin aktiivisena tekijänä. Jos ymmärtämätön kansalainen tyytyy oloihinsa, missä syy? Jos Studio Julmahuvi on oopiumia kansalle, pitäisikö tässä itkeä vai nauraa? Jos oma suu on lähempänä kuin kontin suu muulloinkin kuin kansanperinnearkiston avautuessa, kenen napaan silloin tuijotetaan?

Jos päätyisin johonkin johtopäätökseen, se ehkä olisi seuraava: skitsofreninen olotila seuraa liiasta ajattelusta. Hoitomuodoksi suositellaan silmien ummistamista puoliyhdeksän uutisten aikaan, valtavien suklaamäärien nauttimista sekä ahkeraa oman hyvinvoinnin vaalimista. Paranemisprosentti ei ole kovin suuri, mutta aina kannattaa yrittää. Tauti nimittäin etenee yleensä seuraavaksi kyynisyyteen, mikä on kovin ikävää niin potilaan itsensä kuin tämän ympäristönkin kannalta. Vaihtoehtoisia hoitomuotoja (kuten uskoonhurahtamista) voi myös kokeilla, mutta vain potilaan omalla vastuulla.

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 9/10. 2.12.2004.