Arkipäivän totuuksia

Fregen filosofian yhteydessä esiin nousi kysymys merkityksen alkuperästä: jos se ei synny korrespondessista viittaussuhteesta, mistä se sitten syntyy? Entä kuinka meillä voi olla mielekkäitä, jäsentyneitä kokemuksia? McDowellin semantiikkaa selvennettäessä taas olin kuulevinani, että hänen mukaansa teoria merkityksestä on teoria totuudesta. Kun Frege voidaan leimata naiviksi, kunnianhimoinen tavoite McDowellilla tosiaan.

Pitäisin jo merkityksien perimmäisen luonteen tavoittamista vaikeana, saati sitten totuuden. Meidän kaikkienhan tulee muistaa, että yhtä ainoaa totuutta tai todellisuutta ei ole olemassakaan. On vain saavuttamaton jokin, jota paremman puutteessa nimitämme maailmaksi, ja kullakin meistä erilaisia sommitelmia siitä, mitä tämä ”maailma” pitää sisällään. On sinun, minun ja meidän totuudet. Kuin uusioperhe sulassa sovussa! ”Luovutko todellisuudesta? Luovutko kaikista sen teoista? Luovutko kaikista sen petoksista?” Pyhän relativismin nimeen, tämä on varmasti totta.

Eräässä kvalitatiivista tutkimusta valottavassa kirjassa tehtiin nykyisin hyvin yleiseksi käynyt jaottelu. Todellisuus versus sosiaalinen todellisuus – mikä ihmeen todellisuus, totuudenkaltaisuus? Jos on olemassa jotakin, mikä on totta olosuhteista riippumatta, se on silloin todellista, totta. Jos taas ei, se ei ole todellisuutta ensinkään. En kiistä, etteikö meillä voisi olla erilaisia kokemuksia, ajatuksia ja käsityksiä todellisuudesta. Se on kuitenkin eri asia, kuin että olisi useita rinnakkaisia todellisuuksia, monia enemmän kuin mahdollisia maailmoja suhteellisessa harmoniassa. Muutoin olisi periaatteessa mahdollista, että näissä rinnakkaistodellisuuksissa olisi toisensa kumoavia elementtejä. Kuten, että minun todellisuudessani nousin tänä aamuna sängystä ylös, sinun todellisuudessasi en tehnyt niin. Karkea esimerkki, mutta kuitenkin kuvaava.

Kai kaikkein surkuhupaisinta tässä kielipelissä on se, että me kaikki elämme kuin tällainen pannaan julistettu absoluuttinen totuus ja todellisuus todella olisivat olemassa. Pasi Pohjolan sanoin: ”Arkipäivä vaatii yleisen totuuden praktisena ehtona.” Ja lukuisista vaihtoehdoista tietysti juuri ”minun totuuteni” on se oikea! Ehkä tähän suhteellisuuteen on päädytty siksi, että liian monet ovat väsyneet kiistelemään totuudesta, rämpimään tulkintojen loputtomassa hetteikössä, heittäen toivonsa varman jalansijan löytymisestä.

En väitä, että todellisuuden voisi pyydystää kuin perhosen. En luule, että totuutta on kaupan lähimmässä supermarketissa. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että on olemassa jotakin todellista, joka ei muutu, muuttuivatpa sosiaaliset tai kielelliset konventiomme miten paljon tahansa. En yritä silti uskotella, että sanoilla ei olisi valtaa. Päinvastoin! Niiden valta perustuu siihen, että uskomme niiden olevan totta. Jos tätä taianomaista tavoittamatonta ei olisi, minkä varaan rakentaisimme elämämme, mistä syntyisivät kokemuksemme? Entäpä sosiaalinen todellisuus: jos se ei olisi yhtä todellista kuin muukin todellisuus, mitä väliä sanomisillamme olisi, mitä merkitystä sillä, minkä kuvan annamme itsestämme tai toisista? Jos sanojen todellisuus olisi vain sosiaalista, sen voisi pyyhkäistä pois välittämättä siitä, mitä puhutaan. En koeta huijata ketään kuvittelemaan, että todellisuuden tulkitseminen olisi vaivatonta, yksinkertaista puuhaa taikka että jokaisessa tilanteeseen olisi mahdollista löytää juuri se ainut oikea tulkinta. Sen sijaan väitän, että on olemassa oikeita ja vääriä tulkintoja. Ja tilanteita, joissa tulkinnan totuudellisuus on elintärkeää.

Eikö lähempänä totuutta olisi vaikka etsiäkin sitä koko elämänsä kuin väittää sen olevan mitä tahansa, mitä kenen tahansa mieleen tulee sanoiksi pukea? Kaduilla ja aitovierillä julistettu epävarmuuden sietäminen on vaikeaa, totuuden etsiminen joskus pelottavaa. Kävimme mieheni kanssa katsomassa teemaa käsittelevän dialektisen näytelmän. Lopussa etsijä uskaltautui jo vastaamaan joihinkin kysymyksiinsä, ettei tiedä miten asiat ovat. Hän totesi myös, että vaikka totuus saattaa olla saavuttamaton, tärkeintä on löytää se itse – tai olla löytämättä. Näytöksen jälkeen keskustelimme aiheesta, ja mieheni sanoi, että vaikka me emme kykenisi löytämään totuutta, on mahdollista että totuus voi löytää meidät.

- - -
Tunnetko käden sokean lailla
Kuin täysin kuuro, sanaan tartutko
Onnellinen on se, joka uskoo
Toivonsa laittaa aamuun nousevaan

Rakkauden tähden, ehdoitta lähden
Kaikkien nähden matkaan Mestarin
Kuiskauksen kuulen, huulilta tuulen
Toivon ja luulen, aroin askelin

–- Kari Haapala

***

Kulkurin mietteitä - nykyfilosofian luentopäiväkirja II - 2/8. 17.2. & 3.3.2005.