Valon ja varjon leikkiä

Heideggeria tulkiten Taminiaux näkee totuuden aletheiana, tapahtumisena: paljastumisena ja peittymisenä. Vasta Descartes'n jälkeen tämä aristoteelinen totuuskäsitys on joutunut väistymään totuutta adekvaatiosuhteena pitävän, teknisen Gestell-ajattelun tieltä. Sen vaarana on, että alamme elää matriisia, kalkyloinnin kaikkeutta, jossa uskomme kaiken olevan mitattavissa numeroilla – ja, juuri tämän meidän yhteiskuntamme ollessa kyseessä, rahalla. Näiden kahden ei kuitenkaan tarvitsisi olla toisensa poissulkevia. Siksi Taminiaux peräänkuuluttaa Ereignista, tätä totuuteen ”ta-pahtumisena” perustuvaa ajattelutapaa. Totuus tapahtuu taideteoksessa – jotakin tällaista kohti hapuilin etsiessäni turhaan taiteen määritelmää tai luonnehdintaa.

Taminiaux piirtää ajatuksensa valokuvaan: siinä tumma hahmo näkyy negatiivissa vaaleana. Tämän vuoksi negatiivin läpi voi nähdä; Gestell on reunus, joka sallii meidän nähdä omaan arvoituksellisuuteemme, tapahtumiseen. Paavali (II Kor. 7,10,13) hahmottaa kuvaa kristitystä ja hänen suhteestaan Jeesukseen hiukan samaan tapaan: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. - - - Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. - - - Meillä on sama uskon Henki, josta on kirjoitettu: 'Minä uskon, ja siksi puhun.'”

Ihmisinä olemme Jumalan kuvia, syntiturmeluksen tähden kuitenkin vääntyneitä, kuin negatiiveja; ilman hänen sanansa valoa olemme täysin eksyksissä. Jumalan armosta kristitty saa olla Gestell, jonka minuuden lacanilaisista halkeamista ja haavoista Kristuksen valo loistaa, hoitaa ja parantaa niin häntä itseään kuin hänen lähellään oleviakin. Kristityn keho on Pyhän Hengen temppeli, osa elävien kivien muodostamaa rakennusta (I Kor. 6:19, I Piet. 2:5). Ideaalitapauksessa seurakunnassa toteutuu Lacanin ajatus psykoanalyysista vapauttavana, totuuden hetki, jossa minä puhuu itsestään toiselle ilman muureja, pyyteitä tai pelkoja. Ihminen saa tulla sellaisena kuin on, unohtaa tietoisuuden itsestään ja löytää itsensä toisissa. Sydämen tila heijastuu heissä ja kauheuden kohtaamisen lisäksi saamme ihastella ihmisen arvoitusta, joka tapahtuu sydämen peilissä.

Paavali huokaa (I Kor. 13:12): ”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.” Hän jatkaa vielä (II Kor. 3:17-18): ”Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.”

Arjen hypähtelevissä tuokioissa uskon todellisuus tapahtuu, paljastuu ja peittyy. Läsnä on kaiken aikaa kiusaus takertua laskemaan konkreettia, joka ei silti itsessään ole pahaa taikka tuomittavaa. Olemme kovin alttiita vetoamaan järkisyihin, jotka sotivat rakkauden logiikkaa vastaan. Kuitenkin kaikki mitä olemme saaneet on armosta, niin että koko persoonamme kipuineen ja lahjoineen, jopa se mitä luulemme omiksi saavutuksiksemme, on lopulta Jumalan antamaa (I Kor. 15:10).

Kaikissa meissä on
syvyys ja pinta,
aitous ja kuori,
joiden suuruus
näkyy meille uskotun
rakkauden mukaisesti.

–- Virpi Kirves, runokokoelmasta Ex Nihilo

***

Kulkurin mietteitä - nykyfilosofian luentopäiväkirja II - 7/8. 31.3. & 12.5.2005.