Lipeämisiä

Ympärilläni velloo omaksumattomissa oleva tietomäärä, jossa vilisee käsitteitä: tietoisuus, representointi, kvaliat, zombit, introspektio, interpretationismi, supervenienssi, dispositionalismi, läpinäkyvyys…

Useiden yritysten jälkeen saan luisuvan otteen jostakin: internalismi… eksternalismi. Kourissani kiemurtelee kaksi teoriaa representaatioiden luonteesta. Ensimmäisen mukaan representaation ulkoinen kohde ei kuulu itse representaatioon, jälkimmäinen väittää päinvastaista. Kuten arvata saattaa, kummassakin näkökannassa on ongelmia.

Introspektio paljastaa tietoisuuden läpinäkyväksi; kokemuksen ominaisuudet eivät itse asiassa ole kokemuksen, vaan maailman objektien ominaisuuksia. Tietoisuus ei siis sijaitse päässä, vaan hajaantuneena ympärillemme…? Tämä muistuttaa etäisesti Lacanin ajatusta minästä kokoelmana efektejä. Myös Vygotskyn teoria lähikehityksen vyöhykkeestä pitää sisällään jotakin samantapaista. Vygotsky ymmärtää oppimisen tapahtuvan nimenomaan sosiaalisessa kontekstissa, jossa jo asian hallitsevat yksilöt muodostavat toiminnallaan oppijalle tukirakenteita; näiden varassa ihminen yltää enempään kuin yksinään. Vygotsky uskookin, että lapset tekevät tätä tiedostamatta leikkiessään. Lähikehityksen vyöhykkeeltä tiedot ja taidot siirtyvät vähitellen yksilön omistukseen, osaksi hänen taito- ja tietorepertuaariaan.

Myös älykkyyden käsitteellistämisessä on siirrytty yhteisökeskeisempiin teorioihin. Puhutaan hajautetusta kognitiosta ja älykkyyden tilannesidonnaisuudesta. Esimerkiksi lähikaupassa käydessä myymälän fyysinen ympäristö toimii kauppalistana yhdessä kodin jääkaapin representaation kanssa: ”Tuossa on leipää, joo, sitä on kotona, mutta voita tarvitaan lisää…” Edes tieteilijät eivät voi röyhistää rintaansa ja kerskua yksilöllisellä älyllään. Heidän toimintaansa mahdollistavat yhteisö ja välineistö, joita ilman työ köyhtyisi tai muuttuisi mahdottomaksi. Menestyksekkäimmiksi akateemikoiksi ovat osoittautuneet ne, jotka osaavat toimia vuorovaikutuksessa niin, että työnjaossa kukin saa ne tehtävät, joissa hänellä näyttää olevan erityislahjoja. Näin ollen kyseessä on yhteisön saavutus, ei yksilön.

Vaikka intuitiivisesti näihin ajatuksiin voi yhtyä, eksternalismin ongelmiin kuuluu muun muassa, ettei se kykene selittämään esimerkiksi hallusinaation ja aidon kokemuksen identtisyyttä. Hallusinaatiostahan eksternalistisen ajattelun mukaan puuttuu itse asiassa sisältö täysin. Internalismille kyseinen tehtävä on helpompi, sillä totuusarvoa ei tarvita samalla tavoin – henkilön käytös ei riipu representaation totuudellisuudesta, vaan siitä mitä hän uskoo todeksi. Toisaalta tämä on juuri internalismin ongelma; kuinka tällaisessa tilanteessa ylipäätään voidaan puhua sisällöstä? On mahdollista olettaa jonkinlainen heikko totuusarvo, representaatioiden keskinäinen koherenssi. Jos kuitenkin ajatellaan, että yksittäistä representaatiota tulisi systemaattisesti verrata jokaiseen muuhun, ajatustyö muotoutuisi loputtomaksi. Toinen vaihtoehto olisi valita joitakin representaatioista eräänlaisiksi kiinnekohdiksi, mutta millä perusteella tämän valinnan voisi tehdä?

Otteeni herpaantuu, ja kaksi teoriaa katoaa käsitemereen. Värjöttelen luodollani kaivaten valkoista laivaa, josta olen kuullut laulettavan. Aivoissani kihisee sähkökemiallisten reaktioiden voimasta: kuinka mystisen tietoisuuden voisi kieltää? Mistä se on tullut? Minne se menee? Mikä on tuulen tie…

Eikö tämä tietoisuus ole juuri se, joka näkee maailman. Tietoisuus kietoutuneena fyysiseen kuin läpi asti kastunut vaate, kaksi eroavaa erottamattomina. Yhteen kutoutuneena lämpöä, tanssia ja kehollisuutta; usvaa, hengitystä, elämän seittiä. Ei ole tällaista tietoisuutta kuin ihmisen, paitsi hengen ja elämän antajalla. Kokonaisvaltainen oleminen toteutuu verkostossa kahtena ja kuitenkin yhtenä, ihmisen mysteerinä, josta ei voi laboratoriokokeiden menetelmin eristää tietoisuutta erilliseksi entiteetiksi.

Mikä mahdollistaa kohtaamisen, kahden seitin yhteen kasvamisen? Mistä tulevat kuilut ja karikot, haaksirikot? Miten voi nähdä kuin toinen, tai edes luulla näkevänsä hänen tavallaan? Onhan tietoisuus sokeakin; ei näe itseään toisen silmin, kolmannen silmin, omin silmin. Henki tuntee itsensä, toisensa, vaikka asuinsija ei (I Kor. 2:11-16). Minuuden silmät, sielun peili.

Kohotan katseeni toivorikkaana aaltojen yli: kerran, kerran tavoitan valkoisen purjeen.

Rakkaus on näkevä.
–- Helena Anhava

***

Kulkurin mietteitä - nykyfilosofian luentopäiväkirja II - 4/8. 10. & 17.3.2005.