Fenomenologian kiemuroita

Luennon tajunnanvirta sai aikaan ajatusten tulvan. Ensimmäinen huomiota kiinnittänyt asia oli perinteinen kysymys: "Kuinka ihminen voi tutkia maailmaa, jonka osa hän itse on?" Tieteen objektiivisuushakuisuudesta on fenomenologisen ajattelun mukaan syntynyt paradoksi; etääntymisestä seuraa perustelun vaatimus. Ajatus johtaa mutkien kautta yhteen lempimietinnöistäni koskien ihmisten luomia systeemejä, jotka jossakin vaiheessa kasvavat hallitsemattomiksi ja alkavat hallita ihmisiä. Tavallaan ajatus on järjetön ja herättää minussa vihaa: eikö pohjimmiltaan ole kyse siitä, mitä todella halutaan, siitä, ettei sysätä vastuuta vaikkapa markkinavoimien niskoille? Kuitenkin jo lyhyellä edustajistokokemuksella huomaan, ettei asia ole näin yksinkertainen. Yksi
ongelman juonteista on byrokratia ja sen hitaat rattaat. Niiden syövereihin en kuitenkaan nyt halua uppoutua, vaan pyydystän tulvasta seuraavaa ajatusta.

Määrittääkö teknologia ihmisen? Mitä tarkoittaisi, jos määrittäisi? Kenties riippuvuutta teknologiasta? Riippuvuutta, joka tiedostetaan vain katastrofien kautta…? Vaiko juuri systeemin hallintaa ihmisen ylitse? Ehkä Matrixin kaltaisten scifi-skenaarioiden lihaksitulemista? Tai niin kutsuttuja virtuaalisia ihmissuhteita, jotka yhä vain yleistyvät? Kuinka virtuaalinen ihmissuhde voi olla, tai mikä sen dimensio olisi virtuaalinen – onko kahden ihmisen suhde virtuaalinen vain siksi, että se on teknologiavälitteinen? Kysymys tulisi ehkä asettaa pikemminkin vaikkapa näin… "Miten teknologiavälitteisyys vaikuttaa ihmissuhteen laatuun? Miksi juuri näin?" Voisiko teknologia määrittää ihmistä siten, ettemme osaa mieltää enää mitään ilman teknologiaa, edes ihmissuhteita? Että teknologinen ajattelutapa – millainen se on? – on syöpynyt osaksi ihmisyyttä.

Kosti esitti, että oikeaa objektiivisuutta olisi yhteisön kokemuksen tavoittaminen. Mutta miten tämä voisi tapahtua, niin että jokainen yhteisön jäsen todella olisi luomassa kokemusta ja artikuloimassa sitä? Tuskin suuri osa ihmisistä tiedostaa edes yksilöllisiä kokemuksiaan, puhumattakaan niiden kommunikoinnista muille, taikka lukemattomista väärinymmärryksen mahdollisuuksista, mainitsematta ensinkään paljon
pohdittua kuilua kielen ja maailman välillä... – mutta kenties yhteisön kokemus merkitsee jotain syvempää kuin mitä pieni yksioikoinen pohjalainen pääni ymmärtää.

Entä mitä oikeastaan tarkoittaa, että psyykkinen kietoo intentionaalisuudessa sisäänsä fyysisen? Sitäkö, ettei ole psyykkistä kokemusta ilman fyysisen läsnäolon tiedostamista tuossa kokemuksessa, toisin sanoen, että koemme kaiken kokonaisvaltaisina olentoina, joiden yksi ulottuvuus on fysiologinen, ja ettei kokemuksesta voi eristää pois joitakin sen osa-alueita… Onko ajatus se, että tarkoituksellinen toiminta ei ole mahdollista ilman fyysistä elementtiä – eihän se kai olekaan. :D

Vielä minua kiehtoi matkalla olemisen teema, jonka Kosti sanoi leimaavan toisen aallon fenomenologiaa. Matkalla pyritään avaamaan asioita ymmärrystä kohti, ja fenomenologian tehtävä tiellä olisi antaa välineitä maailman kohtaamiseen. Minkä tason kohtaamisesta on kyse? Psykologisesta, filosofisesta, konkreettisesta, jostain muusta? Tämä polku lähenee jo uskonnollista ja psykoterapeuttista. Matkalla olemisen ajatus onkin realistinen, myös lohdullinen. Jos ei ihminen ehdi elämänsä aikana
valmiiksi, ehtineekö filosofiakaan elinkaarensa kuluessa. Sävelnikkari Simojoki laulaa: "Ehkä kauneinta on keskeneräisyys…"

Mutta eikö fenomenologi voisi pyrkiä myös maailman muuttamiseen?

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 2/10. 23.9.2004.