Aikaa ja ikuisuutta

Kiehtovaa! Niin kiehtovaa...!!!

Merleau-Pontyn ajatuksissa on yllättävän paljon kosketuspintaa omiini, rakkaaseen harrasteeseeni scifiin ja myös Raamatun ontologiaan. Näistä teemoista voisi virrata loputtomasti tekstiä, mutta täytyy tyytyä poimimaan muutama polttavin ajatus pohdittavaksi.

Merleau-Pontylle pienin yksikkö on maailmassa oleminen, johon sisältyy ihmisen ja maailman muodostava kokonaisuus. "Minä olen maailmani." Ajatus kuulostaa panteistiselta (– luulenpa, että Merleau-Ponty toteaisi minun sotkevan eri tason asioita toisiinsa). Emme siis sijaitse tilassa ja ajassa, vaan olemme tilaa ja aikaa – tai ehkä tila ja aika elävät meissä, ilman meitä niitä ei olisi? Puhuessaan Areiopagilla Paavali julisti kreikkalaisille, että on yksi Jumala, joka on kaiken luonut, ja että hänessä me elämme, liikumme ja olemme (Apostolien teot 17:24-28). Raamatun mukaan Jumala on ajan (ehkä tilankin, 'perinteisessä' mielessä?) ulkopuolella (1. Mooseksen kirja 1:1); kuinka me siis voimme olla ajassa ja tilassa, jos olemme hänessä...? Jospa Jumala onkin aika ja tila, hänen persoonansa on aikaa ja tilaa... jolloin, koska olemme hänen kuviaan, ei olisi lainkaan merkillistä, että meiltäkin löytyisi tällainen olemus, sanoisinko: ulottuvuus...

Elämämme on vain nyt, mutta ulotamme menneeseen ja tulevaan, jotka siten ovat nykyhetkessä läsnä – kuin sekunnissa ikuisuus... ja ruumis on näiden hetkien kohtauspaikka! Olen joskus kehitellyt äärimmäisen epätieteellisiä ajatuksia suhteellisuusteoriasta: jos aika on neljäs ulottuvuus, olen tavallaan eri ihminen eri hetkillä, vaikkakin säilynkin itsenäni... siis aika olisikin minun ulottuvuuteni nykyhetkestä itseeni ajassa taaksepäin tai eteenpäin, ikäänkuin ojennettu käsivarsi, jota katson. Yhtymäkohta Merleau-Pontyn ajatuksiin aaveraajasta, joka on läsnä- ja poissaolon tuonela, välitila.

Ja vielä yksi sykähdyttävä ajatussarja, joka lähtee liikkeelle Merleau-Pontyn habituaalisesta ruumiista käytännöllisenä maailmaan suuntautumisena, jossa ajan kolmiulotteisuus läsnä, ja päättyy Mimosan ajatuksiin kyborgiudesta. Merleau-Pontyn mukaan silloin kun itsen ilmaisuun ei ole luonnollista keinoa, ruumis keksii instrumentin. Kulttuurisuuden ydin olisi siis ihmisen taipumus kehittää ja omaksua teknologiaa ruumiin jatkumoksi. Tämä on jo sinänsä kiinnostava ajatus, mutta mitä tapahtuu silloin, jos syntyy kahden elävän yhteenkietoutuma?

Raamatun alkulehdillä Jumala asettaa avioliiton ja toteaa, että puolisot tulevat yhdeksi lihaksi: he eivät enää ole kaksi, vaan yksi. Myöhemmin Paavali puhuu Kristuksen ja seurakunnan suhteesta samankaltaisena mysteerinä, ja alkukirkon ajoista kerrotaan, että uskovien suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu... (1. Mooseksen kirja 2:24, Efesolaiskirje 5:23-32, Apostolien teot 4:32). Itse olen kokenut jotakin samankaltaista ammattikorkean draamaopintojen aikana. Teimme osallistavan draaman Kivun syleily, joka kertoi erään masentuneen miehen tarinaa. esitykseen kuului itsemurharituaali, kuin äärimmilleen hidastettu tanssi. Lopulta liikkeemme muotoutuivat yhdeksi; kun rituaalin päähenkilö poikkesi totutusta, seurasimme häntä tiedostamatta, että mitään poikkeamaa oli tapahtunut. Kollektiivinen tajunta.

Kyseessä ei voi olla teknologia, koska se tekisi näistä suhteista hyväksikäyttöä. Oikopäätä mieleen tulee rakkaussuhde – voisiko rakkaus olla Mimosan termein yhteenkietoutumista? Ehkä ainakin siinä aspektissa, kun Jumala käyttää ihmisiä rakkautensa välikappaleina. Se ei ole hyväksikäyttösuhde, vaan kahden subjektin rakastamisen mysteeri: tahtojen yhteenkietoutuma, jossa ihminen ei erota omaansa Jumalasta (Efesolaiskirje 2:10, Tiitus 2:14).

Sekunnissa ikuisuus

Tiedätkö; on olemassa ikuisuuden makuisia sekunteja, hetkiä, joiden maun voi tuntea aina. Voit nähdä ne silmiesi edessä yhä uudelleen kuin filmiltä, voit aistia niissä ajatukset ja tunteet, tuntea tuulen ja auringon, jonka ne tuovat mukanaan – ja tuskan. Ne ovat kuin kokonaisia elämiä, ja silti murto-osia, ja joku ääni, musiikki tai sana voi tuoda ne keskelle nykyhetkeä, niin, että kaikki muu katoaa.

Ei ole mitään erityistä, mikä tekisi noista hetkistä unohtumattomia, mutta kaikki niissä on sitä. Ne saavat sinut huokaamaan luopumisen kivusta, koska et voi omistaa aikoja etkä ihmisiä – ja kaikki muuttuu – ja sinä jäät yksin. Vain muistot pysyvät, ja nekin muuttuvat... Elleivät nuo hetket olisi niin katoavaisia, eivät ne olisi niin kallisarvoisia. Ja jos eläisimme ikuisuudessa, emmekä ajassa, jos voisimme ELÄÄ ne kaikki yhä uudelleen, ne olisivat tomua ja tuhkaa.

Mutta ne ovat ikuisuuden makuisia – ajassa.

- Pälli 22. 8. 1996

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 6/10. 21.10.2004.