Yhteyksiä

Rauno pyrki avaamaan Gadamerin ajatuksia hänen tärkeimpien käsitteidensä kautta. Ensimmäinen tällainen oli peli/leikki: das Spiel, johon liiittyy flow-ilmiö. Se merkitsee, että subjekti kadottaa itsensä peliin. Ymmärtäisin, että ihminen unohtaa itsensä toimintaansa, mikä onkin samalla syvintä itsenä olemista. Das Spiel on subjekti, joka ei salli itsensä objektivointia – kuulostaa sangen jumalalliselta. Silläkö perusteella näin, että ihminen voi leikissä/pelissä unohtaa itsensä ja päästä flow'hun? Luulisin ihmisen kykenevän objektivoimaan mitä tahansa. Eri asia on sitten se, kuinka todellisena, totena objektivoitu oman olemuksensa paljastaa.

Totuus on Gadamerin mukaan tapahtumaluonteista – siis prosessi? Jos totuus on tapahtumasarja, mistä se alkaa ja mihin se päättyy, missä se on, voiko sen löytää, voiko se lakata olemasta... kiehtovaa, niin kiehtovaa olisi tulla osaksi totuudesta, osaksi totuutta, totuuden tulemiseksi. Tässä on yhtymäkohta evankelista Johanneksen (14:6) julkituomaan ajatukseen siitä, että totuus on persoona, Jeesus Kristus. Se että ihminen on suhteessa tähän persoonaan, on Raamatun mukaan samalla olemista hänessä, ja hänen olemistaan ihmisessä. Se on sitä, että hän kasvaa, ja ihmisen minä vähenee – samalla tavoin kuin flow'ssa, paradoksaalisesti, se on yhtä aikaa itsen menettämistä ja löytämistä. (2. Korinttolaiskirje 5:17, Galatalaiskirje 2:20, Johannes 3:28-30). Jos tässä suhteessa rakkaus kasvaa, silloin myös totuus kasvaisi, valtaisi alaa, laajenisi ihmisen kautta hänen ympärilleen... sillä Jeesuksesta sanotaan, että hän on täynnä armoa ja totuutta (Johannes 1:14).

Totuuden paljastumista Gadamer kuvaa horisontin aukeamiseksi, mikä vastaa Heideggerin in-der-Welt-seinia ja Husserlin elämismaailmaa. Horisontti liittyy yhteen dialogin kanssa sikäli, että jos ja kun keskustelu tapahtuu, keskustelijoiden horisontit fuusioituvat. Minun kielelläni tämä ilmiö olisi todellinen kohtaaminen: sellainen hetki, jona voin kokemuksellisesti ymmärtää toisen ajatusten kulun, vaikka en niihin ajatuksina voisikaan yhtyä. Ja tämä on juuri se kiehtovin asia ihmisten kohtaamisessa: jakaminen, myötäeläminen, rinnallakulkeminen – sydämen avartuminen. Pieni sirunen elämää itsessään, yhteyttä.

Gadamerin käsite hermeneuttinen kokemus tuo mieleeni sellaiset prosessit kuin uskoontulon, oppimisen, terapian… niiden aikana muutos tapahtuu ihmisessä, ei maailmassa – mutta koska ihminen on osa maailmaa, myös maailma muuttuu. Ja se lienee muutoksen ainut avain. Gadamerin mukaan kulttuuriin pitäisikin suhtautua kuten persoonaan, avautua sille, jotta horisontit voisivat yhtyä. Habermas kritisoi Gadameria tästä: kulttuuri on myös vallan kiteytymää, ja oikea dialogi on siksi erotettava keinotekoisesta.

Habermasin diskurssietiikan kriteerit eivät kuitenkaan vakuuta minua; kuinka hänen kritiikkinsä kanssa käy yksiin se, että kielen sisäinen päämäärä olisi pyrkimys yhteisymmärrykseen? Jos se on vallitseva, eikö kulttuurillekin voisi avautua, eikö sekin pyrkisi tähän samaan päämäärään – vai erottaako Habermas kielen kommunikaatiosta, vuorovaikutuksesta? Kuitenkin hän sanoo, että kommunikatiivinen järki sisältää tärkeimmät länsimaiset arvot, kuten tasa-arvon, ja että nämä olisivat universaalisti perusteltavissa, koska kaikki ihmisolennot käyttävät kieltä kommunikointiin, ja tämän kielen päämäärät olisivat kaikkialla samat sen vaihtelevista muodoista huolimatta...

Kysyn myös: pitääkö Habermas nyt kieltä subjektina, kuten Gadamer peliä – ja jos, niin miksipä ihminen vaivautuisi sodista ja muista kielen aikaansaannoksista; eihän vastuu ole ihmisen, vaan kielen, joka ihmisten toiminnan kautta toteuttaa itseään? Harmillista tosin, että ihmiset tästä kielen toiminnasta kärsivät. Jos kielen sisäinen rakenne vaatisi yhteisymmärrykseen pyrkimistä, luulisi sen hiukan huonommin sopivan sanan miekan heilutteluun.

***

Sekunnissa ikuisuus - nykyfilosofian luentopäiväkirja I - 4/10. 7.10.2004.