Virran tulva ei vie sitä mukanaan

Heräsin kännykän piipitykseen, ja syöksyin saman tien koneelle. Usva oli jo irc:ssä, vaikka kello oli vasta yksi iltapäivällä. Vajosin virtuaaliin puolittain hermostuneesti, puolittain nautinnollisesti ison kahvimukin kanssa, ja mietteeni vaelsivat siihen päivään joku puoli vuotta sitten, kun olin tavannut Usvan ensi kertaa.

Se oli niitä päiviä. Irkkasin ja itkin, kirjoittelin itsemurharunoja ja kuuntelin metallia. Sinä päivänä kuitenkin #manalaan ilmestyi uusi tyyppi, jonka nikki oli poikkeava. Ajantajuni katosi, kun kuuntelin silmilläni sitä selitystä, sitä hehkua ja käsittämätöntä elämänriemua, joka pulppusi tuon persoonan sanoista – mitäänsanomaton Arial-fonttikin näytti kiehtovalta hänen lauseissaan, syvällisissä ajatuksissa ja lämmössä, jota jokainen ruudulle ilmestyvä viesti hymiöineen säteili. Jopa minä tunsin olevani jotakin silloin, kun juttelin Usvan kanssa.

Jos ennenkin olin viettänyt valtaosan vapaa-ajastani koneella, Usvan tapaamisen jälkeen minusta tuli todellinen Internet-addikti. Tai oikeammin Usva-addikti.

Kävimme pitkiä keskusteluja alkaen auringonkukan siemenistä ja tivoleista päättyen ajan olemukseen, ikuisuuden mahdollisuuteen. Join hänen oivalluksiaan ruudulta, janosin niitä lisää ja lisää; en voinut saada tarpeekseni hänen äänestään, jonka kuulin noissa sanoissa, hänen silmistään, jotka kuvittelin tuikkimaan pöydän toiselle puolen. Pian edessä oli järkytys: Usva oli uskovainen. Eikä mikä tahansa tapakristitty, vaan joku lahkolainen. Mutta sekään ei voinut estää minua kaipaamasta tuohon lämpöön, tuohon uuteen ulottuvuuteen, joka oli syntynyt välillemme. Lopulta Usva sitten paljasti asian, joka teki minut lähes sairaaksi.

Viisitoistavuotias. En kyennyt uskomaan sitä todeksi. En millään.

Pariin viikkoon en avannut tietokonetta. Usva onki puhelinnumeroni jotenkin selville, lähetteli tekstiviestejä, joita luin yhä uudestaan ja uudestaan, yrittipä hän soittaakin. Lopulta en kestänyt enää nukkumista ja välttelyä, vaan aloin teeskennellä, että olin ollut muka hirveän kiireinen, kouluhommia ja kaikkea ja… Silloin Usva töksäytti olevansa rakastunut minuun. En ollut osannut odottaa sitä ensinkään, enkä tiennyt enää kuinka olisin reagoinut. Äkkiä kaikki mahdollisuudet olivat edessäni avoimena kuin sadussa: minulle, joka olin elänyt yksinäisyyden helvettiä jo niin pitkään, aukeni näkymä paratiisiin, ja kuitenkin järki jokaisessa solussani huusi, ettei näin voinut olla. ”Sinua tullaan syyttämään lapseen sekaantumisesta!”

Keskustelimme tilanteesta – irc:ssä tietysti – kerran toisensa jälkeen päätymättä mihinkään lopputulokseen. Tunteeni vaihtelivat sanoinkuvaamattomasta autuudesta äärimmäiseen epäuskoon ja moraalikrapulaan. Usvan hunajaiset hellittelysanat ja virtuaalihalit ja -suukot tekivät minut kipeäksi onnesta. Painoin liian suuren ikäeron päättävästi tajuntani perimmäiseen soppeen.

Näin oli jatkunut jo viikkokausia. Tänään… tänään aioin kerätä rohkeuteni ja pyytää, että tapaisimme, viimeinkin. Me tapaisimme, lopultakin näkisimme toisemme kasvoista kasvoihin!

Pakenin paikalta juoksujalkaa Usvan lempeiden käsien paino harteillani, posken siloisuus poskellani, hänen karhean takkinsa tuntu ja tuuli ympärilläni. Sydämeni kutistui kokoon ja kyyneleet kuivuivat hiiltyneeksi käpertyvässä sisimmässäni. Kaipuuni oli löytänyt täyttymyksensä, jota se ei voinutkaan tavoittaa.

Usva, tuo hauras mies-poika jäi seisomaan jo haalistuvien vaahteranlehtien keskelle katseessaan kuolemaa. Miksi ei, hänen koko olemuksensa huusi. Miksi ei?

Kiiruhdin kävelysiltaa puolisokeana tekstiviestiä kirjoittaen. Miten voi selittää tunteitaan toiselle, kun ei ymmärrä niitä itsekään? Rakkaani, etkö sinä ymmärrä...? Jos sinä nyt menet, Usva oli nikotellut, me emme tapaa enää koskaan.

Joku törmäsi minuun pyörällä ja alkoi sadatella raivokkaasti. Katselin unenomaisen epätoivon vallassa, kuinka kännykkä irtosi kädestäni ja lensi kieppuen kohti tummaa vettä alkaen pudota, niin kuin elokuvien hidastetuissa kohtauksissa, hitaasti, hitaasti… Lopulta Nokian 3210 solahti aaltoihin kuin hopeinen kala, mutta minä en kyennyt sisäistämään sitä, mitä oli juuri tapahtunut. Suuni avautui hitaasti ja sulkeutui tuskin kuuluvaan ynähdykseen.

Jäin tuijottamaan sillalta veteen. En pystynyt liikahtamaankaan.

Me emme tavanneet enää uudestaan. Tein kaiken kuviteltavissa olevan löytääkseni hänet, mutta Usva oli kadonnut, aivan kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan.

***

Eräs kirjoituskurssin teksteistä - 25.11.2005