Perhosen siivellä

Eli ja oli perhosen toukka lehdellään, tyytyväisenä elämäänsä, syöden lehtiä ja siirtyen sitä mukaa paikasta toiseen. Sitten tuli perhosen elämässä se vaihe, jolloin sen on aika nukahtaa koteloonsa, herätäkseen uudelleen eri maailmaan kuin missä on nukahtanut. Eipä perhonen tiennyt, mitä tuleman piti, nukkui vain...

Ajallaan auringon säteet kävivät kutittelemaan perhosen unista nenää, ja se päätti kömpiä takaisin valoon. Se ei ollut helppoa, sillä tiellä olivat omituiset ulokkeet, jotka olivat kasvaneet sen hartioihin. Ryömiminenkään ei onnistunut samaan tapaan kuin ennen, sillä myös vatsassa tuntui olevan joka suuntaan sätkytteleviä raajoja. Perhonen tunsi itsensä onnettomaksi; se pelkäsi pimeyttä, sen uudet jäsenet tuottivat kipua, eikä se tuntenut itseään enää. Se oli oikeastaan pelottavinta kaikesta...

Lopulta se pääsi kuorestaan, jo haavoittuneena ennen ensimmäistä lentoaan. Se ojentelihe arasti ja varovasti jäseniään ja nuuski lämpöistä ilmaa. Itse se ei tajunnut, millaiset siivet se olikaan saanut, sillä se näki ne vain sisäpuolelta. Mutta maailman ympärillään se näki kuin uusin silmin: maailma oli kaunis ja valoa täynnä, perhosen silmien edessä tuntui seikkailu odottavan sankariaan.

Hennoin, itkettävän kauniin siivin päiväperhonen nousi lentoonsa. Se eli kiihkeästi, kuin viimeistä päiväänsä, tietämättä sen myös olevan viimeinen. Päivän kääntyessä iltaan päin perhonen kohtasi lapsen. Se katseli ihmetellen tuota niin täydellistä olentoa, joka oli paljon, mittaamattomasti sitä itseään suurempi. Ja silti, lapsen silmissä perhonen näki jotain yhtä aitoa, vilpitöntä, haurasta ja hentoa, kuin mitä se tiesi kantavansa omassa sielussaan.

Ja perhosessa syntyi palava halu koskettaa tuota olentoa. Pelostaan huolimatta se laskeutui lapsen kädelle ja katseli väristen, kuinka toinen suuri käsi lähestyi sitä. Ei perhonen tiennyt, mitä tarkoittaa rakastaminen, mutta jotenkin se tiesi, että tuo lapsonen saattaisi tahtomattaan satuttaa sitä. Sen jokainen perhosen vaisto vaati sitä pakenemaan, mutta se, mitä kuvastui lapsen silmistä, vaati sitä jäämään. Perhonen oli valmis asettumaan alttiiksi kivulle, koska se tahtoi antaa lapselle jotain yhtä kaunista ja arvokasta, kuin se itse oli saanut lapsen katseesta.

Kohta palava tuska repi perhosen siipiä lapsen sormien hellästi silittäessä niitä...

Viimeisillä voimillaan perhonen ponnisti lentoon. Kerran vielä, viimeisen kerran perhonen nousi taivaan siniseen, korkealle, korkealle... Ja se itki näkymättömiä perhosen kyyneleitä, siksi, että se oli saanut niin rikkaan elämän. Polte sen siivistä hävisi hiljalleen, ja ihmeellinen voima ja ilo levisi sen koko pieneen perhosenruumiiseen. Jälleen edessä olisi jotain tuntematonta, mutta perhonen sulki silmänsä ja jättäytyi luottavasti tuulen kuljetettavaksi. Se tiesi, että Luoja, joka oli sen luonut, tahtoi rakkauttaan jaettavan, vaikka se tekisikin kipeää; sillä rakkaus on se voima, joka kantaa läpi elämän. Se tiesi myös, ettei suuri Luoja hylkäisi yhtäkään luotuaan, ei edes yhtä pientä perhosta.

Kirjoitettu joskus ennen vuotta 1997.