Ovi onnellisten maahan

Siinä maassa ystävät ikuisesti
on ystävät keskenään,
eikä aamun värien leikki
sekoitu unen hämärään.
Siellä sekuntien tuoksu
ei haihdu milloinkaan,
eivätkä sävelet sammu -
hiljaisuus soi ainiaan.
Valo siellä on loputon,
se on ja se on ja se on!
Ovi onnellisten maahan
on ristinmuotoinen, koruton.

***

Syksyllä 1996. Omistettu Katille. <3

Välillä

katse
kuin suudelma
näkee syvemmälle

***

sanoit
soitellaan ja kirjoitellaan
ja minä soitan
ja kirjoitan

***

Vuoden 1998 tietämiltä

Virtaavaa

Räpiköin sieluni sameassa vedessä
Taistelen, potkin, kiemurtelen
Pimeys nousee pintaan
Paleltaa, kangistun, vajoan
Hukun itseeni

Äkkiä sinä virtaat minussa
valoa, voimaa, vapautta
Kuulit kuolleen huudon
Puhalsit pois pimeän
Elät minussa!

Hiiltynyttä

elämä
riittämisen helvetti
kauhukuva
sama iankaikkisesti

elämä, kuolema
sanoja vain
mutta tämä olemassaolo
yhtä tuskaa

minulle ei riitä mikään
minuun uppoaa
rakkaus menee läpi

olen musta aukko
kylmyys ja tyhjiö
ovat nimeni
lämmön imen itseeni

lineaarisen aikakäsityksen
ainoa siunaus
että loppukin tulee joskus

***

Koottu ennen vuotta 1996 tiivistyneistä katkelmista

Perhosen siivellä

Eli ja oli perhosen toukka lehdellään, tyytyväisenä elämäänsä, syöden lehtiä ja siirtyen sitä mukaa paikasta toiseen. Sitten tuli perhosen elämässä se vaihe, jolloin sen on aika nukahtaa koteloonsa, herätäkseen uudelleen eri maailmaan kuin missä on nukahtanut. Eipä perhonen tiennyt, mitä tuleman piti, nukkui vain...

Ajallaan auringon säteet kävivät kutittelemaan perhosen unista nenää, ja se päätti kömpiä takaisin valoon. Se ei ollut helppoa, sillä tiellä olivat omituiset ulokkeet, jotka olivat kasvaneet sen hartioihin. Ryömiminenkään ei onnistunut samaan tapaan kuin ennen, sillä myös vatsassa tuntui olevan joka suuntaan sätkytteleviä raajoja. Perhonen tunsi itsensä onnettomaksi; se pelkäsi pimeyttä, sen uudet jäsenet tuottivat kipua, eikä se tuntenut itseään enää. Se oli oikeastaan pelottavinta kaikesta...

Lopulta se pääsi kuorestaan, jo haavoittuneena ennen ensimmäistä lentoaan. Se ojentelihe arasti ja varovasti jäseniään ja nuuski lämpöistä ilmaa. Itse se ei tajunnut, millaiset siivet se olikaan saanut, sillä se näki ne vain sisäpuolelta. Mutta maailman ympärillään se näki kuin uusin silmin: maailma oli kaunis ja valoa täynnä, perhosen silmien edessä tuntui seikkailu odottavan sankariaan.

Hennoin, itkettävän kauniin siivin päiväperhonen nousi lentoonsa. Se eli kiihkeästi, kuin viimeistä päiväänsä, tietämättä sen myös olevan viimeinen. Päivän kääntyessä iltaan päin perhonen kohtasi lapsen. Se katseli ihmetellen tuota niin täydellistä olentoa, joka oli paljon, mittaamattomasti sitä itseään suurempi. Ja silti, lapsen silmissä perhonen näki jotain yhtä aitoa, vilpitöntä, haurasta ja hentoa, kuin mitä se tiesi kantavansa omassa sielussaan.

Ja perhosessa syntyi palava halu koskettaa tuota olentoa. Pelostaan huolimatta se laskeutui lapsen kädelle ja katseli väristen, kuinka toinen suuri käsi lähestyi sitä. Ei perhonen tiennyt, mitä tarkoittaa rakastaminen, mutta jotenkin se tiesi, että tuo lapsonen saattaisi tahtomattaan satuttaa sitä. Sen jokainen perhosen vaisto vaati sitä pakenemaan, mutta se, mitä kuvastui lapsen silmistä, vaati sitä jäämään. Perhonen oli valmis asettumaan alttiiksi kivulle, koska se tahtoi antaa lapselle jotain yhtä kaunista ja arvokasta, kuin se itse oli saanut lapsen katseesta.

Kohta palava tuska repi perhosen siipiä lapsen sormien hellästi silittäessä niitä...

Viimeisillä voimillaan perhonen ponnisti lentoon. Kerran vielä, viimeisen kerran perhonen nousi taivaan siniseen, korkealle, korkealle... Ja se itki näkymättömiä perhosen kyyneleitä, siksi, että se oli saanut niin rikkaan elämän. Polte sen siivistä hävisi hiljalleen, ja ihmeellinen voima ja ilo levisi sen koko pieneen perhosenruumiiseen. Jälleen edessä olisi jotain tuntematonta, mutta perhonen sulki silmänsä ja jättäytyi luottavasti tuulen kuljetettavaksi. Se tiesi, että Luoja, joka oli sen luonut, tahtoi rakkauttaan jaettavan, vaikka se tekisikin kipeää; sillä rakkaus on se voima, joka kantaa läpi elämän. Se tiesi myös, ettei suuri Luoja hylkäisi yhtäkään luotuaan, ei edes yhtä pientä perhosta.

Kirjoitettu joskus ennen vuotta 1997.

Sekunnissa ikuisuus

Tiedätkö; on olemassa ikuisuuden makuisia sekunteja, hetkiä, joiden maun voi tuntea aina. Voit nähdä ne silmiesi edessä yhä uudelleen kuin filmiltä, voit aistia niissä ajatukset ja tunteet, tuntea tuulen ja auringon, jonka ne tuovat mukanaan – ja tuskan. Ne ovat kuin kokonaisia elämiä, ja silti murto-osia, ja joku ääni, musiikki tai sana voi tuoda ne keskelle nykyhetkeä, niin, että kaikki muu katoaa.

Ei ole mitään erityistä, mikä tekisi noista hetkistä unohtumattomia, mutta kaikki niissä on sitä. Ne saavat sinut huokaamaan luopumisen kivusta, koska et voi omistaa aikoja etkä ihmisiä – ja kaikki muuttuu – ja sinä jäät yksin. Vain muistot pysyvät, ja nekin muuttuvat... Elleivät nuo hetket olisi niin katoavaisia, eivät ne olisi niin kallisarvoisia. Ja jos eläisimme ikuisuudessa, emmekä ajassa, jos voisimme ELÄÄ ne kaikki yhä uudelleen, ne olisivat tomua ja tuhkaa.

Mutta ne ovat ikuisuuden makuisia – ajassa.

22.8.1996